Levyarvostelu: Kasmir - AMK Dropout

Kasmirista ja herran debyytistä on kohistu jo jonkin aikaa. Vadelmavene oli täydellinen kesähitti, joka jaksaa vielä pimenevinä syysiltoinakin piristää aurinkoisella fiiliksellään. Kakkossingle Wowwowwow piti Kasmirin vahvasti näkyvillä keräämällä Vadelmaveneen ohella runsasta radiosoittoa. Kun artistilla on taskussa kaksi hittisingleä ennen varsinaista debyyttiä, ovat tunnelmat varmasti yhtä aikaa sekä äärimmäisen hyvät että jännittävät. Suunta olisi joko edelleen ylöspäin tai sitten alaspäin, kaikki riippuu täysin levystä.

AMK Dropout on levy, jonka kannessa puutarhatonttua muistuttava Kasmir poseeraa Rage Against the Machinen Battle of Los Angeles -levyn kannen mieleen tuovan tiiliseinän edessä. Levyn nimikin on suora viittaus itseensä Kanye Westiin. Jo ennen kuin pääsi itse levyn pariin, aloin spekuloimaan, että uppoaako Kasmir levyllään referenssien suohon eikä kuulostakaan Kasmirilta.

Lievä pessimistisyyteni kuitenkin huuhtoutui heti ensimmäisen kappaleen, Valkoista Kohinaa, soidessa. AMK Dropoutilla esiintyy Suomen tähän mennessä aidoin miespoppari, jonka musiikissa ei ole häivääkään sitä tympeää "suomipop-soundia", kuten useimmilla Kasmirin kotimaisilla kilpakumppaneilla. Kasmirin kappaleet eivät ole jo valmiiksi läpikaluttuja renkutuksia, vaan se kuulostaa juuri tältä päivältä.

Biisimateriaali on levyllä äärimäisen vahva, sillä yhtäkään heikkoa sävellystä ei levyltä löydy. Läpi levyn säilyy omanlaisensa tunnelma, jonka avausraita Valkoista Kohinaa luo. Kyseinen kappale valmistaa kuuntelijan vastaanottamaan sitä seuraavan pop-ilotulituksen. Lopussa ympyrä suljetaan erinomaisesti Aavikko-kappaleella, joka jättää jälkeensä tunteen kuin hyökyaalto nimeltä AMK Dropout olisi juuri pyyhkinyt ylitsesi. Ilmiselvien hittikappaleiden ohella juuri Aavikko on yksi levyn ehdottomasti hienoimpia hetkiä. Se on juuri täydellinen tapa lopettaa tämä levy. AMK Dropout on ennen kaikkea kokonaisuus, jonka kuunneltuaan artistia katsoo täysin toisin silmin kuin ainoastaan singlekappaleiden perusteella. Kasmirista kuorituu huomattavasti monipuolisempi popartisti kuin kahden kesärenkutuksen kaveri.

Vaikka Kasmir onkin tarpeeksi karismaattinen artisti kantamaan levyn lähes kokonaan yksin omilla hartioillaan, Pyhimyksen vierailu Onnellinen Mies -kappaleella on omanlaisensa piristysruiske, joita levylle olisi voinut viljellä enemmänkin. Edes toisen samanlaisen.

Pahin kompastuskivi albumilla on kenties ajoittain lyriikat, jotka pahimmillaan ovat korviin työnnettäviä ruosteisia nauloja. Kuuntelijana tuntee itsensä vähän jopa ylenkatsotuksi ja suoraan sanottuna tyhmäksi, kun onnistuneen poplyriikan sekaan on upotettu sanoituksia, jotka kuulostavat juuri siltä, ettei ole viitsitty edes yrittää. Mieleen hiipii ikivanha kirous, ettei lyriikka muka olisi merkittävä osa popkappaletta. "On sairaala sairaan tylsä", "nyt pyörä on pyörätaivaas" ja "mä haluun ajaa niinku Ryan Gosling ja tatuoida sun kuvan mun nahkarotsiin" kaltaiset sanoitukset maistuvat vähän samalta kuin homeinen leipä. Toisaalta myönnän sortuvani tässä kohtaa hienoiseen saivarteluun, mutta jos artisti huokuu näin suurta potentiaalia, minä myös vaadin levyltä paljon. Muutoin sujuvan ja paikoitellen jopa nerokkaan poplyriikan joukkoon heiteittyinä tällaiset latteudet laskevat ainakin omaa tunnelmaani.

Se, mitä Kasmirin debyytiltä puuttuu, kun verrataan kansainvälisiin menestyslevyihin, on suuren tuotantotiimi työtunnit. AMK Dropout nimenomaan kaipaisi juuri hyvien ideoiden hiomista ja huonojen karsimista sekä korvaamista paremmilla ratkaisuilla. Paikoitellen debyytillä on liikaa suoristettu mutkia, mitä ei voi tulevaisuudessa katsoa samalla tavalla sormien läpi, kuten debyytillä. Kasmir vaatii taustalleen enemmän resursseja. Resursseja, jotka toivottavasti näin onnistuneen debyyttilevyn vanavedessä artistin tueksi tulevat.

Koko levyn kohokohta on valtavasi pop-anthemiksi kasvava Iholla, joka tulee tulevaisuudessa soimaan ja paljon. On tunnelmaa, on pop-koukkuja huudatuksineen ja koko klubin mukaansatempaava EDM-nostatus. Iholla on hävyttömän tarttuva ja täysverinen on hitti. Juuri se kappale, joka jää kappaleena elämään omaa elämäänsä vielä pitkäksi aikaa, vaikka suurin kiima levyn ympäriltä jo olisikin laantunut.

AMK Dropout on häikäisevä debyytti ja Kasmirista puhuttaessa pitää muistaa, että tämä tähti on vasta syttynyt. Käsissämme on vuoden merkittävin kotimainen tulokas, suomalaisen popmusiikin tiennäyttäjä.

Tärppilista osa 1

NEØV-yhtyeen nimi on vaivannut minua usein ja pitkään. Ensinnäkin olen usein arvuutellut, mitäköhän se mahtaa edes tarkoittaa. Mitä enemmän olen nimeä pohtinut, sitä enemmän olen alkanut pitää siitä. NEØV, sekä yhtyeen nimenä että itse yhtyeenä, tuo mieleeni jollain tasolla tanskalaisen Mew'n. Molempien yhtyeiden musiikista huokuu läpi tietynlainen pohjoismainen tunnelma ja sielunmaisema. Musiikki yhtä aikaa hohkaa lämpöä, mutta siitä huolimatta tuntuu viileältä. Vähän kuin kamiina, joka lämmön sijaan säteilisi viileää ilmaa, vaikka kuinka lisäisi puita.

Toinen asia, joka NEØV-yhtyeen nimessä minua on jo pitkään häirinnyt, on se, miten se oikein kuuluisi sitten lausua. Omassa päässäni olen vääntänyt sen lausumisen muotoon "nöf", koska todella toivon, että se todellisuudessakin lausuttaisiin niin. Silloin Mew'ta ja NEØV:ia yhdistäisi myös musiikin lisäksi niiden onomatopoeettiset, ja hirveän söpöt, nimet.

The Rain People toinen singlelohkaisu yhtyeen tulevalta levyltä, jolta aiemmin on jo kuultu tajuttoman tarttuva Laketown. Kakkosalbumin julkaisua on povattu ensi vuoden alkuun ja tuleva levy kulkee nimellä Dominique. NEØV on yhtye, jonka julkaisuja aina vähän jo odottaa ja joka kerta ne yllättävät positiivisesti.





Jos edellisellä kappaleella oli pohjoismaista viileyttä, niin Lydia Ainsworthin kappaleella Hologram pohjoisesta puhaltava tuuli sen kuin yltyy. Rauhallinen pianomelodia on kappaleen tukiranka, jonka ympärille kanadalaisneito luo tunnelmaa sekä tummanpuhuvalla laulullaan että lyriikoillaan. Kappaleen hämyisät taustat sekä elektroniset koukut tukevat artistin luomaa tunnelmaa, ja saavat sen kuulostamaan äärimmäisen tuoreelta tavaralta, kuten Hologram onkin.




Lopuksi yhtye, joka löytää paikkansa luultavasti jokaisen 90-luvun indierockista diggaavan sydämestä. Kanadalaisyhtye Heat tuo musiikissaan kyseisen vuosikymmenen takaisin tähän päivään. Musiikissa yhdistyy niin The Pavement, Guided By Voices, The Jesus And Mary Chain kuin myös muutaman vuosikymmenen kauemmas historiaan ulottuva The Velvet Underground. Heatin kappaleessa Rooms on 90-luvun rosoisuutta, mutta sen päälle on lisätty tarttuvat, ja hyvin kliiniset, kitaramelodiat. Kappaleen kliinisyys on sekä hyvä että huono asia. Se on tarpeellinen pesäero 90-luvun välille, ettei kappale kuulosta vain umpitylsältä pastissilta. Toisaalta silloin kappaleen tunnelmasta häviää myös tunkkaisuus ja utuisuus, joka yhtyeen esikuvien musiikissa vielä nykyäänkin vetää voimakkaasti puoleensa.

Nosto: The Stillwalkers - Tabloids and Polaroids

Melodista indierockmusiikkia, jota ajan hampaan on mahdotonta purra, ei ole koskaan liikaa. Juuri sellaista tarjoilee Suomen Turusta ponnistava The Stillwalkers, joka tuo mukanaan syksyiseen jokirantaan palasen Lontoota ja brittiläistä ilmapiiriä. Yhtyeen tuore single Tabloids and Polaroids on helppoa sulateltavaa, muttei suinkaan yhtä helposti unohdettavaa.

Kappaleen melodiassa on tietynlaista syksyistä melankoliaa – ei surullista, vaan sellaista tyynnyttävää ja rauhallista tunnelmaa, joka vallitsee silloin, kun sisällä seuraa, miten vesipisarat ropisevat kattoikkunaan. Vaikkei kyseisessä tapahtumassa paljoakaan ole seurattavaa, silti se kahlitsee paikoilleen ja täysin tiedostamatta jää aloilleen ihastelemaan. Tabloids and Polaroids kappaleessa toimii samanlainen ilmiö. Vähäeleinen kappale lumoaa kuuntelijan samoin, kuten syyssade. Vaikka kappaleen tuntee jo muutaman kuuntelukerran jälkeen läpikotaisin, silti jokainen kerta tuntuu yhtä lumoavalta, vaikka kaikki, mitä tapahtuu on tuttua ja tiedossa. Kappaletta voi kerta kerran jälkeen kuunnella aina ja uudelleen täysin kyllästymättä. Eihän vesisateen ihasteluunkaan tunnu koskaan kyllästyvän, vaikka kyseessä onkin yksi kaikkien aikojen tutuimmista ja tavanomaisimmista ilmiöistä.

Ai vitsit, miten tykkäänkään siitä, mitä The Stillwalkers tekee ja miten.

Pistäkää mieleen, The Stillwalkers. Debyyttialbumi on luvassa joskus hamaan tulevaisuudessa, joka ensimmäinen single Tabloids and Polaroids on.

Tuoretta tavaraa: Paleface - Snaijaa (feat. Tuomo)

Hieman kevyemmällä otteella tehtyjen projektien, Ricky Tick Big Band & Julkinen Sana ja Nyt Kolisee, jälkeen Paleface palasi tutumman tuotannon pariin ja yhtä yhteiskuntakriittisenä kuin aina ennenkin. Jotain kuitenkin syrjähypystä jazzin maailmaan on jäänyt matkaan. Nimittäin vierailijana kappaleella esiintyvä Tuomo Prättälä, joka tuo kappaleeseen omanlaistaan soulahtavaa letkeyttä.

Tuttuun tapaansa Paleface kyseenalaistaa, noh vähän kaiken, mikä on meille tuttua meitä ympäröivästä maailmasta. Karri Miettisellä on kuitenkin erityinen kyky julistaa sanomaansa kappaleillaan siten, etteivät ne jää ainoastaan artistin omaksi purnaukseksi, vaan saavat aidosti ja oikeasti kuuntelijankin ajattelemaan vähän tarkemmin sitä, missä oikein nyt mennään. Sekä Snaijaa- että Mull' on lupa -singleä yhdistää yksi yhteinen teema: Karri Miettinen on vakuuttunut siitä, että meitä kusetetaan, ja huolella. Nyt Paleface haluaa, että myös sinä havahdut siihen.

Pakko sanoa, että Karri Miettinen on kyllä karismaattinen kaveri, joka osaa esittää asiansa. Palefacea kuunnellessa tulee usein sellainen olo, että pitäisi tempaista soihtu käteen ja nousta barrikadeille. Aina en edes ole varma, minkä vuoksi, mutta pitäisi kuitenkin.

Parasta tässä ja nyt -viikkokatsaus osa 5

Parasta tässä ja nyt -soittolista on Spotifyssa jatkuvasti päivittämäni soittolista, jolle päätyvät kaikki kappaleet, jotka juuri tässä ja nyt ovat kuuntelemisen arvoisia. Toisin sanoen minä suodatan tälle listalle kaikki tämän hetken kuumimmat kappaleet, jotta sinä voit vain kuunnella ja nauttia. Kuten odotettua, intin vuoksi kirjoitusteni määrä on luonnollisesti romahtanut. Soittolistaa seuraamalla pysyt kuitenkin perillä uusista julkaisuista ja tuttavuuksista, joista normaalisti blogissani kirjoittaisin.

Viimeisen kahden viikon ajan yksi albumi on ollut ylitse muiden, joka jokaisessa mahdollisessa välissä on päätynyt pyörimään soittimessani. Kevin Martinin, eli The Bugin, uutukainen Angels & Devils on albumi, jolla nimensä mukaisesti enkelit ja demonit kohtaavat toisensa. Levyn huumaavuus perustuukin mielestäni juuri näiden kahden teeman yhdistämiseen ja niiden synnyttämän räikeän kontrastiin. Levyä kuunnellessa ei aina ole täysin varma, mitä siitä pitäisi ajatella tai miten edes siihen suhtautua. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Death Gripsin yltiöaggressiivinen ulosanti tulee mukaan Fuck a Bitch -kappaleella, ymmärtää, ettei Angels & Devils -albumin muodostamaa maailmoiden yhteentörmäystä pidäkään ajatella järjellä. Angels & Devils on silkkaa tunteiden vuoristorataa, josta saa eniten irti, kun vain tyytyy istumaan kyydissä ja nauttimaan ajelusta.

Kotimaisen edustuksen merkittävin kappale soittolistalla on kenties Tanssilattialla hitistään tutuksi tullut tuottajakaksikko Sima. Yhtye nimittäin julkaisi uuden singlen, Tää on rakkautta, jolle duo on saanut mukaansa myös Neon 2 -yhtyeen feattaajaksi. Tää on rakkautta jatkaa samaa linjaa kuin edeltäjänsä, suurimpana erona on kuitenkin se, ettei kaksikkoa löydetäkään enää tanssilattialta, kuten edellisellä sinkullaan he julistavat. Tanssilattia vaihtuu karaoke-lavaksi ja tanssimuuvien sijaan kauniimman osapuolen huomio kiinnitetään Neon 2 -versioinnilla.

Viikon koukuttavimmasta pop-kappaleesta huolen on pitänyt Jessie Ware, joka on uuden albumin singleillä nostattanut huomattavasti odotuksia tulevasta albumista. Jo aiemmalla Tough Love -singlellä riemunkiljahduksia herättänyt naisartisti julkaisi viime viikolla kappaleen Want Your Feeling, joka yltää melkein edeltäjänsä tasolle. Mikä tärkeintä kappale osoittaa, että brittineidon sävellyskynä on pysynyt terässään ja tuleva albumi on takuulla odotuksen arvoinen julkaisu.

Olen huomannut pienen muutoksen omassa musiikkimieltymyksessäni. Nimittäin nyyhkypopin kuunteluni on vähentynyt viimeisen vuoden aikana dramaattisesti. Yksinäisen sielun sydänverellä kirjoitetut melodramaattiset popveisut ovat saaneet väistyä. Tätäkö tarkoittaa se, että on onnellinen? Kohtasin kuitenkin kappaleen, joka pysäytti ja liikutti jotain sisälläni herkällä tulkinnallaan. Ben Howardin uutukainen End Of The Affair on juuri sellainen kappale, jota kuuntelemalla sydänsurut huuhtoutuisivat paremmin kuin alkoholi tulisi koskaan huuhtomaan.

Nämä muutamat maininnat sekä paljon muuta löytyvät soittolistalta, joka on upotettu tekstin loppuun. Bitte schön!

Nosto: Constables - Silver Spurs

On olemassa kappaleita, jotka vaativat aikaa ja kuuntelukertoja, jotta ne todella pääsevät kiemurtelemaan ihon alle ja sitä kautta tekemään vaikutuksen. Kuitenkin on myös olemassa kappaleita, kuten Constables-yhtyeen uusi single Silver Spurs, joka nappaa niskalenkin kuuntelijasta heti ensimmäisen viiden sekunnin aikana eikä sen jälkeen enää irroita otettaan. Ei auta kuin valssata mukana, kun Constables vie ja määrää tahdin.

Haluan nostaa yhtyeelle hattua, koska jätkät ovat tehneet ihan ilmiömäistä duunia. On hienoa kuulla musiikista se, miten paljon kaverit ovat tehneet musiikkinsa eteen työtä. Vaikkei vielä tässä vaiheessa näin nuoren yhtyeen kohdalla voi puhua kovin laajasta tuotannosta, on silti merkille pantavaa, millaisia edistysaskelia yhtye on ottanut jokaisen julkaisunsa välillä. Constablesin musiikista kuule sen, miten kunnianhimoisesti ja määrätietoisesti yhtye pyrkii kehittämään musiikkiaan ja viemään sitä eteenpäin. Se on piirre, jota suuresti arvostan ja jonka todella toivon vievän yhtyeen vielä pitkälle.

En tiedä, kuka yhtyeen aiemman tuotannon on äänittänyt ja tuottanut, mutta maininnan arvoisen suorituksen on tällä uudella singlellä tehnyt Kane Kaspar Heinonen tuotanto- ja äänityspuolella. Yhtye ei kuulosta enää miltään demobändiltä, joka pyrkii isommille lavoille soittamaan, vaan yhtyeeltä, jonka kuuluu soittaa isommilla lavoilla, isommalle yleisölle.

Facebook-sivuillaan yhtye esittää toiveen, että Silver Spursia kuunneltaisiin Spotifyssa, jotta jätkät pääsisivät lähtemään kappaleen tuotoilla bisselle. Voin luvata, jos Constables jatkaa tulevalla levyllään yhtä hyvällä linjalla kuin singlelohkaisullaan, on bisserahat tuota pikaa kavereiden taskuissa. Tällainen musiikki löytää varmasti yleisönsä. Jos ei muuten, minä ainakin lupaan luukuttaa tulevaa levyä edes sen yhden bissen verran.

Constables tulee, ota koppi!