NEØV-yhtyeen nimi on vaivannut minua usein ja pitkään. Ensinnäkin olen usein arvuutellut, mitäköhän se mahtaa edes tarkoittaa. Mitä enemmän olen nimeä pohtinut, sitä enemmän olen alkanut pitää siitä. NEØV, sekä yhtyeen nimenä että itse yhtyeenä, tuo mieleeni jollain tasolla tanskalaisen Mew'n. Molempien yhtyeiden musiikista huokuu läpi tietynlainen pohjoismainen tunnelma ja sielunmaisema. Musiikki yhtä aikaa hohkaa lämpöä, mutta siitä huolimatta tuntuu viileältä. Vähän kuin kamiina, joka lämmön sijaan säteilisi viileää ilmaa, vaikka kuinka lisäisi puita.
Toinen asia, joka NEØV-yhtyeen nimessä minua on jo pitkään häirinnyt, on se, miten se oikein kuuluisi sitten lausua. Omassa päässäni olen vääntänyt sen lausumisen muotoon "nöf", koska todella toivon, että se todellisuudessakin lausuttaisiin niin. Silloin Mew'ta ja NEØV:ia yhdistäisi myös musiikin lisäksi niiden onomatopoeettiset, ja hirveän söpöt, nimet.
The Rain People toinen singlelohkaisu yhtyeen tulevalta levyltä, jolta aiemmin on jo kuultu tajuttoman tarttuva Laketown. Kakkosalbumin julkaisua on povattu ensi vuoden alkuun ja tuleva levy kulkee nimellä Dominique. NEØV on yhtye, jonka julkaisuja aina vähän jo odottaa ja joka kerta ne yllättävät positiivisesti.
Jos edellisellä kappaleella oli pohjoismaista viileyttä, niin Lydia Ainsworthin kappaleella Hologram pohjoisesta puhaltava tuuli sen kuin yltyy. Rauhallinen pianomelodia on kappaleen tukiranka, jonka ympärille kanadalaisneito luo tunnelmaa sekä tummanpuhuvalla laulullaan että lyriikoillaan. Kappaleen hämyisät taustat sekä elektroniset koukut tukevat artistin luomaa tunnelmaa, ja saavat sen kuulostamaan äärimmäisen tuoreelta tavaralta, kuten Hologram onkin.
Lopuksi yhtye, joka löytää paikkansa luultavasti jokaisen 90-luvun indierockista diggaavan sydämestä. Kanadalaisyhtye Heat tuo musiikissaan kyseisen vuosikymmenen takaisin tähän päivään. Musiikissa yhdistyy niin The Pavement, Guided By Voices, The Jesus And Mary Chain kuin myös muutaman vuosikymmenen kauemmas historiaan ulottuva The Velvet Underground. Heatin kappaleessa Rooms on 90-luvun rosoisuutta, mutta sen päälle on lisätty tarttuvat, ja hyvin kliiniset, kitaramelodiat. Kappaleen kliinisyys on sekä hyvä että huono asia. Se on tarpeellinen pesäero 90-luvun välille, ettei kappale kuulosta vain umpitylsältä pastissilta. Toisaalta silloin kappaleen tunnelmasta häviää myös tunkkaisuus ja utuisuus, joka yhtyeen esikuvien musiikissa vielä nykyäänkin vetää voimakkaasti puoleensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti