Poimintoja

Lyhyesti virsi kaunis, eli muutamia tuoreita kappalevalintoja.

Lontoolaistrio Looksin tuore debyyttisingle Everest tuo mieleeni voimakkaasti Alt-J:n musiikin ja erityiseti kappaleen Breezeblocks, joka kolahti allekirjoittaneelle todella lujaa kaksi vuotta sitten. Vaikka kappale sisältää tyylikkäitä groovailuja ja funkahtavia kitarariffejä, kaikkein keskeisimpiä ovat kertosäkeen hävyttömän hienot synasoundit. Kertosäkeen syntikat ovat kappaleen suola, joka saa janoamaan Looks-yhtyeen musiikkia lisää ja lisää.



Beastmilk julkaisi viimevuotiselta debyyttialbumiltaan musiikkivideon kappaleestaan The Wind Blows Through Their Skulls. Yhtyeen apoalyptisen musiikin lisäksi myös videolla vallitsee maailmanlopuntunnelmat, kun ihmiset tanssivat ydinsodan varjossa kuin viimeistä päivää – kirjaimellisesti. Erittäin hyvä kappale on saanut arvoisensa videon.




Jos Looks tarjoili jo laadukasta synapoppia, ei suomalainen superkaksikko Sin Cos Tan jää uudella kappaleellaan Love Sees No Colour jälkeen. Juho Paalasmaa ja Jori Hulkkonen tietävät tarkkalleen, mitä tekevät. Vaikka duolla on ollut tiukka julkaisutahti, ei se ole näkynyt ainakaan negatiivisesti laadussa. Blown Away -albumia enteilevä single ei ainakaan jätä kysymysmerkkejä ilmoille, vaan se osoittaa Sin Cos Tanin olevan kovassa iskussa – edelleen.



Idiomatic, tuo Tampereen oma Coldplay, on täällä taas uuden musiikkivideonsa kanssa. Old River -kappaleellaan yhtye pitää kertosäkeensä niin suurina ja mahtipontisina, että stadionin käydessä liian pieneksi yhtyeen on pitänyt siirtyä avaraan metsään kuvaamaan itselleen videon. Idiomatic on kuitenkin parhaimmillaan juuri mässäillessään suurella soundillaan, joka kevyesti täyttäisi stadionin taikka kaksikin. Joillekin mahtipontisuus ja pompöösit sävellyksen vain yksinkertaisesti sopivat. Silloin mahtipontisuus kuulostaa hienolta, vaikka pompöösiys menisikin välillä överiksi.

Nosto: Mumrunner - ZIT/RUT

Pari viikkoa sitten julkaistu Mumrunner-yhtyeen debytoiva tuplasingle ZIT / RUT on aiheuttanut minulle paljon harmaita hiuksia. En kunnolla tiennyt, miten suhtautuisin siihen. Tavallaan alusta asti olen pitänyt molemmista kappaleista, mutta toisaalta jokin – en tiedä mikä – iski vastapalloon. Kuitenkin pikkuhiljaa ajan kanssa kappaleet ovat alkaneet toimia paremmin ja kokonaisvaltaisemmin. Aluksi kappaleet saattoivat tuntua vähän yhteenliimattujen osasten summalta, mutta kuuntelujen myötä kappaleet ovat alkaneet elää omaa elämäänsä ja ne ovat kasvaneet itseään suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Toivottavasti ymmärrätte, mitä tällä tarkoitan. Esimerkiksi aluksi en tykännyt ollenkaan solistin etäisyydestä, mutta nyt en osaisi enää kuvitella lauluja toteutettavan erilailla. Niin ne ajatuksen muuttuvat.

Tuplasinkku esittelee hyvin monipuolisesti millaisesta yhtyeestä Mumrunnerista on kyse, sillä kappaleet ovat keskenään hyvin erilaiset. Yhteistä kappaleilla on tietynlainen lontoolaista ilmapiiriä hengittävä soundi – onhan yhtye kotoisin Suomen Manchesterista. Vaikka pidän paljon ZIT-kappaleen leikittelevästä shoegaze-kitaroinnista, joka tuo mieleeni voimakkaasti The New Tigersin pirteimmät kappaleet, ehdoton suosikkini on koko ajan ollut ja on edelleen RUT. Suurella sykkeellä etenevä vaihtoehtoräime, joka tuo mieleeni paikoitellen jopa suursuosikkini Cloud Nothingsin, suuret äänivallit ja etäinen laulu muodostavat oman jumalaisen kolmiyhteytensä, joka kuulostaa ihan saatanan hyvältä. Kappale on hallittua kaaosta, ja se on kaunista. Arvostan.

Tuplasinkku on kokonaisuudessaan littipeukun arvoinen suoritus. Lisää tällaista, kiitos!

Mistä on pienet musabloggarit tehty – eli ensimmäiset kertani

Kesä yllätti minut kuin talvi autoilijat. Lakkiaishumun jälkeen kirmasin kesälaitumille enkä sen jälkeen ole kunnolla jaksanut tehdä tuttavuutta yhteenkään uuteen julkaisuun tai artistiin. Päätin kuitenkin tarttua Rosvojen bloggaajahaasteeseen ja muistella ensimmäisiä kertojani, jotka olin jo aktiivisesti onnistunut unohtamaan.

Ensimmäinen yhtye, jota olet sanonut lempibändiksesi?

Rosvojen kokemuksia lukiessani minua huvitti ja mietitty lähinnä yksi asia: mikä ihme on Hanson? En osaa edes sanoa, olenko menettänyt jotain vai säästynyt joltakin pahalta, kun yhtyeen suosituimmatkaan kappaleet eivät soita mitään kelloja. Sukupolvien välinen kuilu on kapea mutta syvä.

Kanssabloggaajien ensimmäisten muistojen sijoittuessa 90-luvulle omat ensimmäiset muistikuvani ovat vasta 2000-luvun alkupuolella. Ei tarvinnut edes pitkään miettiä, mitkä kolme yhtyettä olisivat sellaisia, joista käytännössä mikä tahansa voisi olla "ensimmäinen lempibändini". Pieni esikoululaisen ja alakoululaisen murrosvaihetta elävä Markku-poika kavereineen marssi ennen valokuvien ottamista vessaan viimeistelemään kuontalonsa kuvauskuntoon. Siihen ei tarvittu kuin kampa ja vettä. Hetken kuluttua ovesta käveli ulos mustat aurinkolasit päässään ja pystyyn vedetyssä, hävyttömän tyylikkäässä, vesikampauksessa joukko poikia, joiden peilistä heitä oli juuri katsonut itse Lauri Ylönen. The Rasmus ja F-F-F-Falling järisyttivät tämän pienen pojan maailman.

Ensimmäinen yhtye, jota olet fanittanut?

En ole ikinä ollut kova fanittamaan oikein mitään. Olen tykännyt tai sitten tykännyt vähän enemmän, mutta ikinä en ole kokenut itseäni siinä mielessä fanaattiseksi yhdenkään yhtyeen suhteen. Lähimmäksi kuitenkin päässee Iron Maiden, jonka fanitus tarttui minuun kenties pääasiassa isoveljeni kautta ja Dance of Death -kiertueen kautta. Olihan nyt Eddie, pääkallot ja tajuton ratsastuskomppi noin 11-vuotiaan pojan mielestä tajuttoman siistiä. En tiedä yhtään mistä se lähti, mutta minulla oli myös oma Iron Maiden -vihkoni, jonka kanteen olin piirtänyt Edward The Great -albumin kannessa olevan siivekkään pääkallon, liimannut Eddien kuvia ja totta kai kopioinut Iron Maidenin logon. Kyseisen kokoelma-albumin päättävä live-versio Fear of The Dark seisauttaa vereni vielä nykyäänkin, kuten ala-asteella.

Toinen jo nuoresta iästä asti fanittamani yhtye on Mew, joka sekin aikanaan tarttui isoveljeltäni Frengers-levyn jälkimainingeissa. Mew on lopulta yhtye, joka on kaikkein eniten vaikuttanut musiikkimakuni kehitykseen. Edelleen huomaan kerta toisensa jälkeen ihastuvani Mew'n musiikia muistuttaviin suuriin, mutta pienieleisesti toteutettuihin, soundeihin ja nerokkaisiin sävellyksiin. Musiikissa kuin musiikissa.

Ensimmäinen levy, jonka olet saanut?

Ensimmäinen saamani levy, josta minulla on kunnollinen muistikuva on Discon Musta Sydän. En ole varma, mutta muistelisin saaneeni levyn vielä joululahjaksi. The Rasmuksen ja Kwanin ohella Disco on yksi niitä yhtyeitä, jonka voisin nimetä ensimmäiseksi lempibändikseni – tai ensimmäiseksi fanittamakseni yhtyeeksi. The Rasmusta saatoin ehkä ensimmäisena kutsua lempibändikseni, mutta todellisuudessa ensimmäinen lempibändini todennäköisesti olikin Disco. Oivoi, miten paljon kuuntelinkaan Musta Sydän -levyä. Levy nostattaa pintaan muun muassa kipeitä muistoja siitä, miten ala-asteella viimeisenä päivänä ennen lomaa halusin koko luokan edessä esittää Levottomat Tuulet -kappaleen. Vaikka kuulen isoveljiltäni silloin tällöin kuittailua siitä, miten paljon Discosta tykkäsinkään, todellisuudessa asia ei edes hävetä minua. Disco on påp.

Ensimmäinen kerta, kun olet blogannut musiikista – miksi?

Jos minusta joku päivä tulee musiikkitoimittaja tai muuten vain musiikkialalla vaikuttava henkilö, saatte ensisijaisesti kiittää siitä Jussi Mäntysaarta. Palatkaamme ajassa taaksepäin kesään 2011. Tuona kesänä päivittäin kuuntelin Peltorin kuulosuojaimet päässäni YleX:ltä Jussin luotsaamaa Uuden musiikin aamuvuoroa. Ohjelma innoitti minua seuraamaan ja kuuntelemaan musiikkia uudella tavalla, erityisesti uutta musiikkia. Aloin kuunnella musiikkia, joka aiemmin soi taustameluna. Pidin Jussista juontajana ja hänen musiikkivalinnoistaan. Lisäksi pidin ohjelman konseptista, koska minua kiehtoi rooli edelläkävelijänä, joka on kuullut kaikki uudet hitit vähän ennen muita ja joka suosittelee niistä parhaita eteenpäin. Muistan, kuinka ohjelmaa kuunnellessani, ajattelin: "Vitsit, joku päivä haluan tehdä tuota samaa." Vähän myöhemmin eksyin myös Also sprach Jussi -blogiin ja muistan jälleen ajatelleeni: "Vitsit, jos Jussikin bloggaa, niin kyllä minäkin haluan alkaa pitää blogia." Niin sai alkunsa Singin' Drunken Lullabies -blogi, joka jäljitteli Uuden musiikin -ohjelmien konseptia poimimalla blogiin huomionarvoisimmat uudet julkaisut. Samaa tietä tallustelen edelleen uuden musiikin pyörteisiin hurahtaneena. 

Ensimmäisen musiikkipostaukseni oli The Rapturen, edelleen ihan tajuttoman kova, How Deep Is Your Love? Ei yhtään hullumpi avauskappale, vaikka itse sanonkin!