perjantai 24. tammikuuta 2014

Yournalist - Plays Jazz



Yournalist on virittänyt luomisvimmansa äärimmilleen yhtyeen toisella Plays Jazz -albumilla. Edellisellä albumilla jo ollut laaja musiikkityylien arsenaali on vain kasvanut yhtyeen tehdessä toista albumiaan. Albumi sisältää paljon loistavia ideoita ja niiden toteutuksia, mutta toisaalta myös raitoja, jotka olisi ollut ehkä parempi jättää pöytälaatikkoon. Ne olisi voitu julkaista vaikka sitten vuosikymmenen päästä ennenjulkaisemattomana lisämateriaalina. Yournalistin musiikissa ehdottomasti parasta onkin yhtyeen tapa paahtaa eteenpäin pää vaahdossa ja hullunkiilto silmissä. On kuitenkin samaan hengenvetoon todettava, että vauhdin hurmassa mopo tahtoo helposti karata käsistä ja havahdutaan jostain ojan pohjalta. Yksi esimerkki ojaanajosta on Rodhouse Blues. Minua se ei ainakaan naurata, olkoon kappaleen tarkoitus sitten olla välikevennys, sekoilu tai keskisormen osoitus kaikille tosikoille. 

Sitten lasketaan kädet alas ja lyödään faktat pöytään. Yournalist on järjettömän kova pumppu, joka osaa tehdä erinomaista pop/indie/rock/mitälie -musiikkia. Yhtyeen kykyjä ei ole enää mitään syytä epäillä. Plays Jazz -albumi sisältää hävyttömän paljon onnistuneita ja laadukkaita kappaleita, joiden pop-koukut jäävät alitajuntaan kutkuttelemaan. Suu vaahdossa paahtamisen ohella Yournalistin kovimpia valtteja on sen hämmästyttävä kyky yhdistellä sujuvasti erilaisia musiikkityylejä toisiinsa ja tehden niistä omankuuloisensa soundimaailman. Juuri sen kykynsä ja tyylitajunsa ansiosta Yournalist erottuu edukseen massasta. Esimerkkinä levyltä voisi nostaa esille kappaleen Gnome, joka on yksi allekirjoittaneen suosikkikappaleista. Kappaleella yhtye kulkee äärimmäisyydestä toiseen, mutta parasta koko kappaleessa, kuten suurimassa osassa Yournalistin musiikkia muutoinkin, on kertosäkeiden uskomaton hurmos, joka kulminoituu kappaleen lopulla. Heti perään soiva MILF on taas osoitus yhtyeen muuntautumiskyvystä ja tyylitajusta, joka sekin on itse asiassa todella hyvä kappale. Kuten todettua, hyviä kappaleita Plays Jazz -levyllä on useampia!

Yournalistin musiikki enää mielestäni kaipaa yhtenäisempää linjaa. Onhan yhtyeen yllätyksellisyys ja porhaltaminen todella viihdyttävää, mutta epäilen jaksaako se pitää musiikkia kasassa kovin montaa albumijulkaisua. Mitä jos yhtyeen hallittu kaaos ei enää pysykään kasassa tai musiikkityylien ilotulitus kadottaa hohtonsa? Kaikesta huolimatta Yournalist on yhtye täysin omassa sarjassaan, niin laadultaan kuin tyyliltään. Sille ei löydy kotimaan kamaralta haastajaa, enkä usko kenenkään olevan ihan heti yhtyeen reviirille tunkeutumassa. Cheekiä vähän väsyneesti lainaten: "kuka muukaan vetää tälleen?"

torstai 9. tammikuuta 2014

Delay Trees - Readymade




Juuri nyt minun ei käy kateeksi Delay Treesia. Yhtyeen tulevalle albumille on luotu niin suuria tahon jos toisenkin puolesta, että heikkopäisempiä huimaisi. Yhtyeeltä on kuitenkin lupa odottaa suuria, sillä Delay Trees suorastaan on aina huokunut valtavaa potentiaalia, kuten se huokuu edelleenkin.

Delay Treesin musiikki on Readymade-albumillakin tuttuun tapaansa hyvin nautinnollista kuunneltavaa. Yhtyeen musiikista on helppo nauttia ja pitää, sillä he ovat omalla osa-alueellaan äärimmäisen taitava yhtye. Albumi sisältää runsaasti äärimmäisen laadukkaita ja loistavia kappaleita, joista mainitakseni esimerkiksi Perfect Heartache ja Steady. Kappaleet eivät itsessään ja yhtyeen musiikki olekaan yhtyeelle mikään ongelma, vaan niiden muodostama kokonaisuus, joka jää levyllä mielestäni vielä vähän etäiseksi. Levy sisältää tietynlaisia suvantokohtia, jolloin yhtyeen ote kuuntelijaan lipeää ja levy tuntuu vähän etäiseltä. Ajoittain kuunnellessa tuleekin ajatelleeksi, että tietääkö yhtye täysin itsekään millaista musiikkia haluaisivat tehdä. Tunnelmat vaihtelevat välillä popimmasta otteesta takaisin yhtyeelle ominaisempaan jumitteleviin kaikusoundeihin ja päinvastoin - yhtye astelee vuorotellen kultaisen keskitien kumpaakin laitaa.

Levyn parasta antia on ehdottomasti loppupuoliskolla kuultava The Howl, joka on yhtään ylimääräisiä hehkuttamatta järjettömän hieno kappale. Nostaisin kyseisen kappaleen jopa koko yhtyeen tähänastisen tuotannon parhaaksi. Niin kova se on. Tykkään todella tästä Delay Treesin haikeasta ja melankolisesta soundista, joka on teemana koko levyllä.

Readymade on tälläisenään hyvä ja nautinnollinen levy, mutta Delay Trees on sellainen yhtye, jolla on rahkeita julkaista jotain paljon parempaa. Yhtye sisältää äärimmäisen paljon potentiaalia ja palasten loksahtaessa kohdalleen, kuten tämänkin levyn kappaleilla, Delay Treesin musiikki on äärimmäisen hienoa kuunneltavaa. Yksittäisten kappaleiden lisäksi jään vielä odottamaan yhtyeeltä pankit räjäyttävää albumikokonaisuutta. Sellaista, jolle yhtye onnistuu kanavoimaan kaiken sisältämänsä potentiaalin timanttiseksi kokonaisuudeksi. Levyksi, josta riittäisi henkseleiden paukuttelemista vielä sukupolvien ajaksi!

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Vuoden kotimaiset levyt 2013


Kinkut masussa ja raketit ammuskeltu taivaan tuuliin, joten koen ajan olevan otollinen tähän asti tekemättä jääneelle vuoden parhaiden kotimaisten levyjen listaukselle. Alkupuheet olivat jo edellisessä kirjoituksessa tarpeeksi tylsät ja tyhjänpäiväiset, joten tällä kertaa voidaan siirtyä suoraan itse asiaan.


Kotimaiset TOP 6

6. Satellite Stories - Pine Trails

Nyrkkisääntönäni listoja suunnitellessani on ollut miettiä levyjä, joista olen kuluneen vuoden aikana nauttinut kaikkein eniten. Pine Trails on albumi, josta ehdottomasti olen nauttinut erittäin paljon. Levyn pariin on helppo palata aina uudelleen ja levy on jokaisella kerralla äärimmäisen mukaansatempaava.  Lisäksi tämä on kevyt julkinen kannanotto, sillä minua suoraan sanottuna sylettää suomalaisen musiikkimedian Satellite Storiesin halveksunta. Pine Trails on parempi kuin nämä kyynikot antavat ymmärtää ja yhtye ansaitsisi myös kotimaassaan laajempaa arvostusta kuin mitä se tällä hetkellä saa osakseen. Piste.

Luultavasti se on juuri se helppous ja kulmattomuus, josta Satellite Stories kritiikkiä osakseen saa. Siitä huolimatta on hölmöä edes yrittää kiistää esimerkiksi kappaleiden Campfire ja Lights Go Low loistokkuutta.


5. The New Tigers - The Badger

The Badgerilla kietoutuvat yhteen kauniit melodiat ja kitarat, jotka vaivattomasti kuljettavat levyn alusta aina loppuun saakka. Soitannassa on enemmän itsevarmuutta kuin aiemmin ja yhtye soittaa määrätietoisen tiiviisti täydellisesti yhteen. Yhtyeen musiikissa parasta on sen kyky kutoa kitaravalleista ja kellopelimelodioista minuuttitolkulla kestäviä järkäleitä kuulostamatta lainkaan väkinäiseltä tai vaivalloista. Musiikki vain soljuu kuin itsestään ja aikaa vierähtää viitisenkin minuuttia ennen kuin ehtii edes kunnolla ajatella kappaleen pituutta. Sitä lumoutuu musiikkiin ja antaa soiton viedä mukanaan.




4. Risto - II

Olen vasta kuluneen vuoden aikana oppinut todella arvostamaan Riston musiikkia. Aiemmin Ristoiluni keskittyi lähinnä Nina, olen palasina -kappaleen ympärille. Liekö sitten jotain aikuistumisen ensioireita, mutta Riston ennen huvittaneet ja hämmentäneet lyriikat ovat alkaneet nyttemmin puhuttelemaan ja olen alkanut ymmärtämään Riston sanoituksia paremmin. Risto on nero, vähän hullu nero. Uusimmalla albumillaan Risto on onnistunut edellisiä julkaisujaan paremmin muodostamaan hienoista ja eriskummallisista musiikillisista oivalluksistaan loistavan kokonaisuuden. Tematiikaltaan raskaista aineksista koostuva II-albumi on Riston tähänastisen tuotannon vaikuttavin teos, jonka aihepiirit väistämättä koskettavat jokaista levyn kuuntelijaa.



3. Paavoharju - Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne

Paavoharju iski heti ensikuuntelulla suoraan sielun syvimpiin sopukoihin. Levy on eksymistä synkimmästä synkimpään aarniometsään syyspimeällä ja välillä tuntuu ettei kuusenoksien läpi paista auringonvaloa enää laisinkaan. Paavoharjun äänimaailmat ovat uskomattoman hienoja ja omintakeisia, niissä on jopa ajoittain tietynlaista vaarantunnetta, jota korostaa Paperi T:n hyvin tiukat ja puhuttelevat lyriikat. Ennen kaikkea levy ahdistaa ja se ahdistaa tavalla, jota et pääse pakoon. Se ahdistus on vain kohdattava ja kun se vihdoin on ohi kaipaat sitä lisää, sillä tuossa ahdistuneisuuden tunteessa on jotain perversillä tavalla hyvin puoleensavetävää. Ilman ajoittaista ahdistusta ei voi tuntea itsensä helpottuneeksi. Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne antaa iskun suoraan palleaan, joka pudottaa kuuntelijan polvilleen maahan vain siksi, että voisit nousta uudelleen ylös.




2. Beastmilk - Climax

Huhhuh, Beastmilk tuli ja räjäytti pankin debyytillään. Omalla kohdallani Climax lunasti ne kaikki suuret ennakko-odotukset, jotka levylle olin etukäteen asettanut. Aina albumin avausraidan Death Reflects Us pärähtäessä soimaan, minut valtaa suunnaton euforiantunne. Tiedän, että seuraavat 40 minuuttia on taatusti laadukasta soitantaa. Beastmilk kuulostaa määrätietoiselta ja kunnianhimoiselta, mutta ennen kaikkea äärimmäisen lupaavalta, jos tarkastellaan myös sen tulevaisuuden näkymiä. Yhtyeen musiikki ei itsessään ole suunnattoman ainutlaatuista, mutta Beastmilkin tavassa tehdä musiikkia on jotain ainutlaatuista. Beastmilk on tehnyt kotiläksynsä, eikä tyydy vain jäljittelemään esikuviaan, kuten pastissibändi, vaan yhtye jalostaa ja käyttä hyväkseen esikuviensa parhaita puolia yhtyeen omassa musiikissa.





1. Minä ja Ville Ahonen - Mia

Mia on levy, joka kasvaa ajan kanssa, eikä sen kasvulle näy loppua. Mitä enemmän levyä kuuntelen, sitä vahvemmin lumoudun sen pauloihin ja sitä voimmakaammin Mia viettelee minut. Mia on äärimmäisten tunteiden levy, jonka ensisijainen tavoite onkin välittää nämä tunteet kuuntelijalle. Tavoitteessaan levy onnistuu täydellisesti, sillä Mia ei ole surullinen, vaan surullinen. Mia ei ole synkkä, vaan synkkä. Mia ei ole kaunis, vaan kaunis. Luultavasti levyn vaikuttavuus syntyy sen inhimillisyydestä. Levyä käsittelevät kirjoitukset eivät kuulosta elotonta albumia käsitteleviltä artikkeleilta. Miasta puhutaan kuin ihmisestä ja Mia onkin alusta loppuun puhdasta rakkautta.