Levyarvostelu: Kasmir - AMK Dropout

Kasmirista ja herran debyytistä on kohistu jo jonkin aikaa. Vadelmavene oli täydellinen kesähitti, joka jaksaa vielä pimenevinä syysiltoinakin piristää aurinkoisella fiiliksellään. Kakkossingle Wowwowwow piti Kasmirin vahvasti näkyvillä keräämällä Vadelmaveneen ohella runsasta radiosoittoa. Kun artistilla on taskussa kaksi hittisingleä ennen varsinaista debyyttiä, ovat tunnelmat varmasti yhtä aikaa sekä äärimmäisen hyvät että jännittävät. Suunta olisi joko edelleen ylöspäin tai sitten alaspäin, kaikki riippuu täysin levystä.

AMK Dropout on levy, jonka kannessa puutarhatonttua muistuttava Kasmir poseeraa Rage Against the Machinen Battle of Los Angeles -levyn kannen mieleen tuovan tiiliseinän edessä. Levyn nimikin on suora viittaus itseensä Kanye Westiin. Jo ennen kuin pääsi itse levyn pariin, aloin spekuloimaan, että uppoaako Kasmir levyllään referenssien suohon eikä kuulostakaan Kasmirilta.

Lievä pessimistisyyteni kuitenkin huuhtoutui heti ensimmäisen kappaleen, Valkoista Kohinaa, soidessa. AMK Dropoutilla esiintyy Suomen tähän mennessä aidoin miespoppari, jonka musiikissa ei ole häivääkään sitä tympeää "suomipop-soundia", kuten useimmilla Kasmirin kotimaisilla kilpakumppaneilla. Kasmirin kappaleet eivät ole jo valmiiksi läpikaluttuja renkutuksia, vaan se kuulostaa juuri tältä päivältä.

Biisimateriaali on levyllä äärimäisen vahva, sillä yhtäkään heikkoa sävellystä ei levyltä löydy. Läpi levyn säilyy omanlaisensa tunnelma, jonka avausraita Valkoista Kohinaa luo. Kyseinen kappale valmistaa kuuntelijan vastaanottamaan sitä seuraavan pop-ilotulituksen. Lopussa ympyrä suljetaan erinomaisesti Aavikko-kappaleella, joka jättää jälkeensä tunteen kuin hyökyaalto nimeltä AMK Dropout olisi juuri pyyhkinyt ylitsesi. Ilmiselvien hittikappaleiden ohella juuri Aavikko on yksi levyn ehdottomasti hienoimpia hetkiä. Se on juuri täydellinen tapa lopettaa tämä levy. AMK Dropout on ennen kaikkea kokonaisuus, jonka kuunneltuaan artistia katsoo täysin toisin silmin kuin ainoastaan singlekappaleiden perusteella. Kasmirista kuorituu huomattavasti monipuolisempi popartisti kuin kahden kesärenkutuksen kaveri.

Vaikka Kasmir onkin tarpeeksi karismaattinen artisti kantamaan levyn lähes kokonaan yksin omilla hartioillaan, Pyhimyksen vierailu Onnellinen Mies -kappaleella on omanlaisensa piristysruiske, joita levylle olisi voinut viljellä enemmänkin. Edes toisen samanlaisen.

Pahin kompastuskivi albumilla on kenties ajoittain lyriikat, jotka pahimmillaan ovat korviin työnnettäviä ruosteisia nauloja. Kuuntelijana tuntee itsensä vähän jopa ylenkatsotuksi ja suoraan sanottuna tyhmäksi, kun onnistuneen poplyriikan sekaan on upotettu sanoituksia, jotka kuulostavat juuri siltä, ettei ole viitsitty edes yrittää. Mieleen hiipii ikivanha kirous, ettei lyriikka muka olisi merkittävä osa popkappaletta. "On sairaala sairaan tylsä", "nyt pyörä on pyörätaivaas" ja "mä haluun ajaa niinku Ryan Gosling ja tatuoida sun kuvan mun nahkarotsiin" kaltaiset sanoitukset maistuvat vähän samalta kuin homeinen leipä. Toisaalta myönnän sortuvani tässä kohtaa hienoiseen saivarteluun, mutta jos artisti huokuu näin suurta potentiaalia, minä myös vaadin levyltä paljon. Muutoin sujuvan ja paikoitellen jopa nerokkaan poplyriikan joukkoon heiteittyinä tällaiset latteudet laskevat ainakin omaa tunnelmaani.

Se, mitä Kasmirin debyytiltä puuttuu, kun verrataan kansainvälisiin menestyslevyihin, on suuren tuotantotiimi työtunnit. AMK Dropout nimenomaan kaipaisi juuri hyvien ideoiden hiomista ja huonojen karsimista sekä korvaamista paremmilla ratkaisuilla. Paikoitellen debyytillä on liikaa suoristettu mutkia, mitä ei voi tulevaisuudessa katsoa samalla tavalla sormien läpi, kuten debyytillä. Kasmir vaatii taustalleen enemmän resursseja. Resursseja, jotka toivottavasti näin onnistuneen debyyttilevyn vanavedessä artistin tueksi tulevat.

Koko levyn kohokohta on valtavasi pop-anthemiksi kasvava Iholla, joka tulee tulevaisuudessa soimaan ja paljon. On tunnelmaa, on pop-koukkuja huudatuksineen ja koko klubin mukaansatempaava EDM-nostatus. Iholla on hävyttömän tarttuva ja täysverinen on hitti. Juuri se kappale, joka jää kappaleena elämään omaa elämäänsä vielä pitkäksi aikaa, vaikka suurin kiima levyn ympäriltä jo olisikin laantunut.

AMK Dropout on häikäisevä debyytti ja Kasmirista puhuttaessa pitää muistaa, että tämä tähti on vasta syttynyt. Käsissämme on vuoden merkittävin kotimainen tulokas, suomalaisen popmusiikin tiennäyttäjä.

Parasta tässä ja nyt -viikkokatsaus osa 5

Parasta tässä ja nyt -soittolista on Spotifyssa jatkuvasti päivittämäni soittolista, jolle päätyvät kaikki kappaleet, jotka juuri tässä ja nyt ovat kuuntelemisen arvoisia. Toisin sanoen minä suodatan tälle listalle kaikki tämän hetken kuumimmat kappaleet, jotta sinä voit vain kuunnella ja nauttia. Kuten odotettua, intin vuoksi kirjoitusteni määrä on luonnollisesti romahtanut. Soittolistaa seuraamalla pysyt kuitenkin perillä uusista julkaisuista ja tuttavuuksista, joista normaalisti blogissani kirjoittaisin.

Viimeisen kahden viikon ajan yksi albumi on ollut ylitse muiden, joka jokaisessa mahdollisessa välissä on päätynyt pyörimään soittimessani. Kevin Martinin, eli The Bugin, uutukainen Angels & Devils on albumi, jolla nimensä mukaisesti enkelit ja demonit kohtaavat toisensa. Levyn huumaavuus perustuukin mielestäni juuri näiden kahden teeman yhdistämiseen ja niiden synnyttämän räikeän kontrastiin. Levyä kuunnellessa ei aina ole täysin varma, mitä siitä pitäisi ajatella tai miten edes siihen suhtautua. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Death Gripsin yltiöaggressiivinen ulosanti tulee mukaan Fuck a Bitch -kappaleella, ymmärtää, ettei Angels & Devils -albumin muodostamaa maailmoiden yhteentörmäystä pidäkään ajatella järjellä. Angels & Devils on silkkaa tunteiden vuoristorataa, josta saa eniten irti, kun vain tyytyy istumaan kyydissä ja nauttimaan ajelusta.

Kotimaisen edustuksen merkittävin kappale soittolistalla on kenties Tanssilattialla hitistään tutuksi tullut tuottajakaksikko Sima. Yhtye nimittäin julkaisi uuden singlen, Tää on rakkautta, jolle duo on saanut mukaansa myös Neon 2 -yhtyeen feattaajaksi. Tää on rakkautta jatkaa samaa linjaa kuin edeltäjänsä, suurimpana erona on kuitenkin se, ettei kaksikkoa löydetäkään enää tanssilattialta, kuten edellisellä sinkullaan he julistavat. Tanssilattia vaihtuu karaoke-lavaksi ja tanssimuuvien sijaan kauniimman osapuolen huomio kiinnitetään Neon 2 -versioinnilla.

Viikon koukuttavimmasta pop-kappaleesta huolen on pitänyt Jessie Ware, joka on uuden albumin singleillä nostattanut huomattavasti odotuksia tulevasta albumista. Jo aiemmalla Tough Love -singlellä riemunkiljahduksia herättänyt naisartisti julkaisi viime viikolla kappaleen Want Your Feeling, joka yltää melkein edeltäjänsä tasolle. Mikä tärkeintä kappale osoittaa, että brittineidon sävellyskynä on pysynyt terässään ja tuleva albumi on takuulla odotuksen arvoinen julkaisu.

Olen huomannut pienen muutoksen omassa musiikkimieltymyksessäni. Nimittäin nyyhkypopin kuunteluni on vähentynyt viimeisen vuoden aikana dramaattisesti. Yksinäisen sielun sydänverellä kirjoitetut melodramaattiset popveisut ovat saaneet väistyä. Tätäkö tarkoittaa se, että on onnellinen? Kohtasin kuitenkin kappaleen, joka pysäytti ja liikutti jotain sisälläni herkällä tulkinnallaan. Ben Howardin uutukainen End Of The Affair on juuri sellainen kappale, jota kuuntelemalla sydänsurut huuhtoutuisivat paremmin kuin alkoholi tulisi koskaan huuhtomaan.

Nämä muutamat maininnat sekä paljon muuta löytyvät soittolistalta, joka on upotettu tekstin loppuun. Bitte schön!

Popmusiikin syöpäläinen ja toivonkipinät

Uskoni nykymusiikkin koki kovan kolauksen viime perjantaina kuunneltuani Nicki Minajin uuden Anaconda-kappaleen ja sen musiikkivideon myötä. Mieleni teki käpertyä suihkun alle sikiöasentoon ruikuttamaan, tätäkö on nykypopmusiiki? Kyseisen musiikkivideon pakaroihinkin on saatu mahtumaan enemmän täytettyä kuin itse kappaleeseen, mikä on sinällään myös saavutus. Eikä se edes ollut kappale tai sen video, joka oksettavuudellaan syöksi minut tähän epätoivoon, vaan se tosiasia, että joku oikeasti kuuntelee ja pitää tästäkin kappaleesta. Vaikka pidänkin itseäni kulttuuriliberaalina "kukin kuuntelee mieleistään musiikkia" -mantran hokijana, olen suoraan sanottuna huolissani siitä, mitä kyseisen kappale kertoo myös sen kuuntelijakunnasta. Mainittakoot vielä, että videota on katsottu viikossa 60 milj. kertaa. Minä, Markku 19-vee, olen huolissani nykynuorista. Ei ihme, että nuoriso voi pahoin ja masentuu, jos sen pollaan survotaan tällaista paskaa.

Loppuosa tästä kirjoituksesta käsittelee kappaleita, jotka palauttivat uskoni popmusiikkiin, joten peput saavat jäädä tähän. Jos kuitenkin haluat lisää puhetta pepuista, käy lukemassa Tulensytyttäjä-blogin teksti: Puhutaanko hetki pepuista? 



Billie Black on nuori 19-vuotias jazzlaulaja, joka vaihtoi saksofonit downtempo-biitteihin ja julkaisi hyvin riisutun debyyttisinglensä I Waited For You. Kappaleen riisuttu tuotanto jättää tilaa nuoren naisen upealle äänelle, jonka Billie erinomaisesti käyttääkin hyväkseen. Kappaleen unelias tunnelma ja laulun tiivis läsnäolo ovat hyvin koukuttava yhdistelmä.




Brittineidoilla tuntuu menevän oikein mukavasti elektronisen popmusiikin saralla, sillä Billie Blackin tapaan kyseisen saarivaltion kasvatti Shannon Saunders on julkaissut Sheets-kappaleen, jonka pyörittämistä soittimessa ei tarvitse kainostella. Vaikka kappaleita yhdistääkin elektroninen äänimaailma, ovat ne luonteiltaan kuin yö ja päivä. Toisin kuin Billie Black, Shannon Saunders luottaa kappaleellaan tarttuvaan kertosäkeeseen sekä koukkuihin, jotka uppoavat kuuntelijaan kuin häkä.




Walk on kappale, joka esittelee Kwabs-nimisen upealla baritoniäänellä varustetun soul-laulajan. Kappaleella ei ole tarjottavanaan mitään uutta eikä edistyksellistä, vaan se on puhtain paperein tehtävästään suoriutunut pop-kappale, eikä siitä moitteen sijaa löydy. Kappaleen kruunaa Kwabsin täyteläinen ääni, jota jo itsessään kuuntelee enemmän kuin mielellään. Vaikka kertosäkeissä kappale kasvaa todella suureksi ja mahtipontiseksi, on Kwabsin muhkea ääni kyllin vahva pitämään kappaleen hallinnassa eikä ote pääsi karkaamaan, tai edes lipsumaan. Aloe Blaccilla on nyt haastaja.

Levyarvostelu: Ghost Stories viettelee kaikkia – ei hurmaa ketään

Coldplay herätti toiveikkaita odotuksia kahdella ensimmäisellä singlejulkaisullaan, mutta löi kolmannella singellä lujaa vastapalloon. A Sky Full of Stars -kappaleen myötä pahimmat pelot alkoivat käydä toteen ja näytti siltä, että Coldplay on astumassa itse kaivamaansa sudenkuoppaan. Yhtyeen on opittava kantapään kautta, että "jokaiselle jotakin on ei mitään kellekään", kuten Ruger Hauer on lausunut.

Pahinta Ghost Storiesin tavassa flirttailla jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan, on sen hävyttömän ilmeinen tapa tehdä se. Levyn tunnelmallisuus houkuttelee yhtyeen ensimmäisten levyjen nimeen vannovia kuuntelijoita, varovainen kokeellisuus flirttailee trendejä seuraavien kuuntelijoiden kanssa ja viimeisenä A Sky Full of Stars yhdessä Aviciin kanssa pyrkii pyydystämään samaan haaviin jokaisen mahdollisen radiokuuntelijan ns. "varmalla hitillä". Ghost Storiesin vaikuttaa lämpimältä ja intiimiltä levyltä, mutta lopulta kaikki osoittautuu harhaksi ja todellisuudessa levy on kylmä sekä etäinen. Levyn jälkeen itsensä tuntee lähinnä petetyksi ja hyväksikäytetyksi. Kerran kaiken koettuaan on pienoinen kynnys aloittaa kaikki alusta ja kuunnella levy uudelleen – sitä seuraavista kuunteluista puhumattakaan.

Levyn parhaita hetkiä ovat Colplaylle luontevat kappaleet, kuten Another's Arms ja Ink, jotka edustavat yhtyeen parhaita puolia, eli melodiavoittoista tunnelmointia. Ink piristää tarttuvalla melodiallaan, jonka koukut tarttuvat tiukasti kiinni. Another's Arms taas ihastuttaa intiimillä soundillaan ja tunnelmallaan. Ja onhan levyllä totta kai vielä singlenä julkaistu Magic, joka on kaikilla mahdollisilla mittareilla katsottuna älyttömän hyvä kappale. Muutama onnistuminen ei kuitenkaan riitä peittämään alleen kolkkoa ja ankeaa kokonaiskuvaa.

Levynä Ghost Stories on kuin näivettynyt parisuhde, jonka osapuolet lausuvat toisilleen tyhjiä lupauksia paremmasta ja lopulta aina uudestaan pettyvät toisiinsa kiroten, miksi odottikaan mitään muuta. Silti se ajoittain muistuttaa siitä, mihin toisessa alunperin rakastuikaan. Toivon liekki syttyy uudelleen ja jää kytemään odottaen, jos se vielä joskus roihtaisi takaisin liekkeihin.

Delay Trees - Readymade

Juuri nyt minun ei käy kateeksi Delay Treesia. Yhtyeen tulevalle albumille on luotu niin suuria tahon jos toisenkin puolesta, että heikkopäisempiä huimaisi. Yhtyeeltä on kuitenkin lupa odottaa suuria, sillä Delay Trees suorastaan on aina huokunut valtavaa potentiaalia, kuten se huokuu edelleenkin.

Delay Treesin musiikki on Readymade-albumillakin tuttuun tapaansa hyvin nautinnollista kuunneltavaa. Yhtyeen musiikista on helppo nauttia ja pitää, sillä he ovat omalla osa-alueellaan äärimmäisen taitava yhtye. Albumi sisältää runsaasti äärimmäisen laadukkaita ja loistavia kappaleita, joista mainitakseni esimerkiksi Perfect Heartache ja Steady. Kappaleet eivät itsessään ja yhtyeen musiikki olekaan yhtyeelle mikään ongelma, vaan niiden muodostama kokonaisuus, joka jää levyllä mielestäni vielä vähän etäiseksi. Levy sisältää tietynlaisia suvantokohtia, jolloin yhtyeen ote kuuntelijaan lipeää ja levy tuntuu vähän etäiseltä. Ajoittain kuunnellessa tuleekin ajatelleeksi, että tietääkö yhtye täysin itsekään millaista musiikkia haluaisivat tehdä. Tunnelmat vaihtelevat välillä popimmasta otteesta takaisin yhtyeelle ominaisempaan jumitteleviin kaikusoundeihin ja päinvastoin - yhtye astelee vuorotellen kultaisen keskitien kumpaakin laitaa.

Levyn parasta antia on ehdottomasti loppupuoliskolla kuultava The Howl, joka on yhtään ylimääräisiä hehkuttamatta järjettömän hieno kappale. Nostaisin kyseisen kappaleen jopa koko yhtyeen tähänastisen tuotannon parhaaksi. Niin kova se on. Tykkään todella tästä Delay Treesin haikeasta ja melankolisesta soundista, joka on teemana koko levyllä.

Readymade on tälläisenään hyvä ja nautinnollinen levy, mutta Delay Trees on sellainen yhtye, jolla on rahkeita julkaista jotain paljon parempaa. Yhtye sisältää äärimmäisen paljon potentiaalia ja palasten loksahtaessa kohdalleen, kuten tämänkin levyn kappaleilla, Delay Treesin musiikki on äärimmäisen hienoa kuunneltavaa. Yksittäisten kappaleiden lisäksi jään vielä odottamaan yhtyeeltä pankit räjäyttävää albumikokonaisuutta. Sellaista, jolle yhtye onnistuu kanavoimaan kaiken sisältämänsä potentiaalin timanttiseksi kokonaisuudeksi. Levyksi, josta riittäisi henkseleiden paukuttelemista vielä sukupolvien ajaksi!