Parasta tässä ja nyt osa 6

Rock, journalismi ja rock-journalismi ovat kuulemma kuolleet – taas. Samalla kuopattiin fyysinen levykin – taas. Onko ainoa relevantti tapa kirjoittaa musiikista on siis lukijan johdattaminen sisällön äärelle? Noh, toivottavasti on. Nettistriiminä, luonnollisesti.

Syksy on usein musiikkirintamalla yhtä julkaisujen ilotulitusta. Artistit, tai oikeastaan levy-yhtiöt, ovat pantanneet albumien julkaisemista, koska kesä ei ole myynnin kannalta yhtä otollista aikaa. Tästä johtuen Parasta tässä ja nyt -soittolista on ollut viime ajat ääriään myöten täytetty ja turboahdettu.

 Monia albumeita on odotettu jo pitkään, ja niiden julkaisusta on tiedetty jo kauan, mutta sekaan on sattunut myös Aphex Twinin ja Death From Above 1979 kaltaisia yllätyksiä, jotka pitkän hiljaiselon jälkeen täysin puun takaa tekevät paluun kuvioihin. Ainakin yhden levyn verran. Ei ole montaa yhtyettä tai artistia, jotka voisivat yhtä pitkän hiljaiselon jälkeen palata kuvioihin samalla kaavalla, millä niittivät mainetta kymmenkunta vuotta sitten. DFA 1979 ja Aphex Twin pystyvät, siksi kumpaisenkin uutta musiikkia löytyy myös minun listaltani.

Spencer Krug aka Moonface teki vuonna 2012 yhteisalbumin, Heartbreaking Bravery, Siinain kanssa. Tänä syksynä Moonface julkaisi City Wrecker EP:n, joka on äänitetty herran Suomessa viettämän ajan puitteissa. Mahtipontisella pianomelodialla maustettu Running in Place with Everyone on hyvin elokuvamainen ja niin sanotusti elämää suurempi kappale. Lakonisella tulkinnallaan Spencer Krug tekee kappaleesta samalla kuitenkin juuri suomalaiseen syksyyn sopivan ankean ja masentavan. Hyvin on omaksuttu suomalainen sielunmaisema.

Sillä välin, kun suomalainen Black Lizard vielä työstää toista albumiaan, pahimpaan happiaddiktioon tuo helpotuksen Goat-yhtye kappaleellaan Words. Kitarassa on The Jesus and the Mary Chain -surinaa, mutta flegmaattisuudesta ei ole tietoakaan, jalka tamppaa tahdissa koko kappaleen. Pikku hiljaa alkaa vaipua transsiin ja jalan tamppaus vaihtuu infernaalisen shamanistiseen tanssiin.

Tulevaisuuden tusina -listalle tänä vuonna noussut Milla Rumi julkaisi hiljattain Ilot, Halut ja Valheet -nimisen debyyttialbumin, joka on yllättävän monipuoliseksi ja laadukkaaksi levyksi. Milla Rumi on sympaattinen artisti, joka kappaleet ovat sympaattisia, mutta merkittäviä. Levyllä vallitsee vähän samanlainen tunnelma kuin Fiona Applen The Idler Wheel ... -albumilla. Vaikka melodiapuolella välillä vähän leikitelläänkin, kappaleet ovat syvällisemmällä tasolla paljon ulkokuortaan vakavampia. Levyn totisinta puolta edustaa Tässä olen minä -kappale on läheisestään etääntyneen henkilön tajunnan ja muistojen virtausta valokuva-albumin äärellä.

Aitiopaikalle olen nostanut Cariboun uuden levyn Our Love, jonka nimikkoraidan löytää myös Parasta tässä ja nyt -soittolistalta. Our Love – sekä kappale että levy – on yksinkertaisesti parasta tässä ja nyt.

Nämä muutamat poiminnat ja toista tuntia lisää uutta musiikkia löytyy Parasta tässä ja nyt -soittolistalta, jota päivittelen tasaiseen tahtiin. Soittolistaan pääset käsiksi alapuolelta ja painamalla subscribe sinun ei tarvitse enää murehtia musiikkimedian tai fyysisen levyn kuolemasta.

Nosto: Oceans - Honest

Tämä mystinen lakanaan verhoutunut mies on Solitin uusin kiinnitys, Oceans. Honest sitten on tämän 19-vuotiaan lupaavan artistin 31. päivä julkaistavaa debyytti-EP:tä edeltävä single.

Kappale lähtee liikkeelle sunnuntaipäivään sopivan jumittavalla rytmillä, joka kulkee linjassa läpi koko kappaleen. Varovainen epätahdikkuus ja vokaalilayerit luovat tietynlaista nurinkurisuutta kappaleeseen, joka loppujen lopuksi on äärimmäisen koukuttava palanen. Loppuun päästyään kappale jättää jälkeensä leikkisän tunnelman, mikä saa helposti tarttumaan kappaleeseen uudestaan.

Oceansilla on oma persoonallinen ja selkeästi erottuva tyylinsä, mikä tekee herrasta varsin mielenkiintoisen tulevaisuudessa varsin mielenkiintoisen seurattavan.

Tärppilista osa 1

NEØV-yhtyeen nimi on vaivannut minua usein ja pitkään. Ensinnäkin olen usein arvuutellut, mitäköhän se mahtaa edes tarkoittaa. Mitä enemmän olen nimeä pohtinut, sitä enemmän olen alkanut pitää siitä. NEØV, sekä yhtyeen nimenä että itse yhtyeenä, tuo mieleeni jollain tasolla tanskalaisen Mew'n. Molempien yhtyeiden musiikista huokuu läpi tietynlainen pohjoismainen tunnelma ja sielunmaisema. Musiikki yhtä aikaa hohkaa lämpöä, mutta siitä huolimatta tuntuu viileältä. Vähän kuin kamiina, joka lämmön sijaan säteilisi viileää ilmaa, vaikka kuinka lisäisi puita.

Toinen asia, joka NEØV-yhtyeen nimessä minua on jo pitkään häirinnyt, on se, miten se oikein kuuluisi sitten lausua. Omassa päässäni olen vääntänyt sen lausumisen muotoon "nöf", koska todella toivon, että se todellisuudessakin lausuttaisiin niin. Silloin Mew'ta ja NEØV:ia yhdistäisi myös musiikin lisäksi niiden onomatopoeettiset, ja hirveän söpöt, nimet.

The Rain People toinen singlelohkaisu yhtyeen tulevalta levyltä, jolta aiemmin on jo kuultu tajuttoman tarttuva Laketown. Kakkosalbumin julkaisua on povattu ensi vuoden alkuun ja tuleva levy kulkee nimellä Dominique. NEØV on yhtye, jonka julkaisuja aina vähän jo odottaa ja joka kerta ne yllättävät positiivisesti.





Jos edellisellä kappaleella oli pohjoismaista viileyttä, niin Lydia Ainsworthin kappaleella Hologram pohjoisesta puhaltava tuuli sen kuin yltyy. Rauhallinen pianomelodia on kappaleen tukiranka, jonka ympärille kanadalaisneito luo tunnelmaa sekä tummanpuhuvalla laulullaan että lyriikoillaan. Kappaleen hämyisät taustat sekä elektroniset koukut tukevat artistin luomaa tunnelmaa, ja saavat sen kuulostamaan äärimmäisen tuoreelta tavaralta, kuten Hologram onkin.




Lopuksi yhtye, joka löytää paikkansa luultavasti jokaisen 90-luvun indierockista diggaavan sydämestä. Kanadalaisyhtye Heat tuo musiikissaan kyseisen vuosikymmenen takaisin tähän päivään. Musiikissa yhdistyy niin The Pavement, Guided By Voices, The Jesus And Mary Chain kuin myös muutaman vuosikymmenen kauemmas historiaan ulottuva The Velvet Underground. Heatin kappaleessa Rooms on 90-luvun rosoisuutta, mutta sen päälle on lisätty tarttuvat, ja hyvin kliiniset, kitaramelodiat. Kappaleen kliinisyys on sekä hyvä että huono asia. Se on tarpeellinen pesäero 90-luvun välille, ettei kappale kuulosta vain umpitylsältä pastissilta. Toisaalta silloin kappaleen tunnelmasta häviää myös tunkkaisuus ja utuisuus, joka yhtyeen esikuvien musiikissa vielä nykyäänkin vetää voimakkaasti puoleensa.

Nosto: The Stillwalkers - Tabloids and Polaroids

Melodista indierockmusiikkia, jota ajan hampaan on mahdotonta purra, ei ole koskaan liikaa. Juuri sellaista tarjoilee Suomen Turusta ponnistava The Stillwalkers, joka tuo mukanaan syksyiseen jokirantaan palasen Lontoota ja brittiläistä ilmapiiriä. Yhtyeen tuore single Tabloids and Polaroids on helppoa sulateltavaa, muttei suinkaan yhtä helposti unohdettavaa.

Kappaleen melodiassa on tietynlaista syksyistä melankoliaa – ei surullista, vaan sellaista tyynnyttävää ja rauhallista tunnelmaa, joka vallitsee silloin, kun sisällä seuraa, miten vesipisarat ropisevat kattoikkunaan. Vaikkei kyseisessä tapahtumassa paljoakaan ole seurattavaa, silti se kahlitsee paikoilleen ja täysin tiedostamatta jää aloilleen ihastelemaan. Tabloids and Polaroids kappaleessa toimii samanlainen ilmiö. Vähäeleinen kappale lumoaa kuuntelijan samoin, kuten syyssade. Vaikka kappaleen tuntee jo muutaman kuuntelukerran jälkeen läpikotaisin, silti jokainen kerta tuntuu yhtä lumoavalta, vaikka kaikki, mitä tapahtuu on tuttua ja tiedossa. Kappaletta voi kerta kerran jälkeen kuunnella aina ja uudelleen täysin kyllästymättä. Eihän vesisateen ihasteluunkaan tunnu koskaan kyllästyvän, vaikka kyseessä onkin yksi kaikkien aikojen tutuimmista ja tavanomaisimmista ilmiöistä.

Ai vitsit, miten tykkäänkään siitä, mitä The Stillwalkers tekee ja miten.

Pistäkää mieleen, The Stillwalkers. Debyyttialbumi on luvassa joskus hamaan tulevaisuudessa, joka ensimmäinen single Tabloids and Polaroids on.

Parasta tässä ja nyt -viikkokatsaus osa 5

Parasta tässä ja nyt -soittolista on Spotifyssa jatkuvasti päivittämäni soittolista, jolle päätyvät kaikki kappaleet, jotka juuri tässä ja nyt ovat kuuntelemisen arvoisia. Toisin sanoen minä suodatan tälle listalle kaikki tämän hetken kuumimmat kappaleet, jotta sinä voit vain kuunnella ja nauttia. Kuten odotettua, intin vuoksi kirjoitusteni määrä on luonnollisesti romahtanut. Soittolistaa seuraamalla pysyt kuitenkin perillä uusista julkaisuista ja tuttavuuksista, joista normaalisti blogissani kirjoittaisin.

Viimeisen kahden viikon ajan yksi albumi on ollut ylitse muiden, joka jokaisessa mahdollisessa välissä on päätynyt pyörimään soittimessani. Kevin Martinin, eli The Bugin, uutukainen Angels & Devils on albumi, jolla nimensä mukaisesti enkelit ja demonit kohtaavat toisensa. Levyn huumaavuus perustuukin mielestäni juuri näiden kahden teeman yhdistämiseen ja niiden synnyttämän räikeän kontrastiin. Levyä kuunnellessa ei aina ole täysin varma, mitä siitä pitäisi ajatella tai miten edes siihen suhtautua. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Death Gripsin yltiöaggressiivinen ulosanti tulee mukaan Fuck a Bitch -kappaleella, ymmärtää, ettei Angels & Devils -albumin muodostamaa maailmoiden yhteentörmäystä pidäkään ajatella järjellä. Angels & Devils on silkkaa tunteiden vuoristorataa, josta saa eniten irti, kun vain tyytyy istumaan kyydissä ja nauttimaan ajelusta.

Kotimaisen edustuksen merkittävin kappale soittolistalla on kenties Tanssilattialla hitistään tutuksi tullut tuottajakaksikko Sima. Yhtye nimittäin julkaisi uuden singlen, Tää on rakkautta, jolle duo on saanut mukaansa myös Neon 2 -yhtyeen feattaajaksi. Tää on rakkautta jatkaa samaa linjaa kuin edeltäjänsä, suurimpana erona on kuitenkin se, ettei kaksikkoa löydetäkään enää tanssilattialta, kuten edellisellä sinkullaan he julistavat. Tanssilattia vaihtuu karaoke-lavaksi ja tanssimuuvien sijaan kauniimman osapuolen huomio kiinnitetään Neon 2 -versioinnilla.

Viikon koukuttavimmasta pop-kappaleesta huolen on pitänyt Jessie Ware, joka on uuden albumin singleillä nostattanut huomattavasti odotuksia tulevasta albumista. Jo aiemmalla Tough Love -singlellä riemunkiljahduksia herättänyt naisartisti julkaisi viime viikolla kappaleen Want Your Feeling, joka yltää melkein edeltäjänsä tasolle. Mikä tärkeintä kappale osoittaa, että brittineidon sävellyskynä on pysynyt terässään ja tuleva albumi on takuulla odotuksen arvoinen julkaisu.

Olen huomannut pienen muutoksen omassa musiikkimieltymyksessäni. Nimittäin nyyhkypopin kuunteluni on vähentynyt viimeisen vuoden aikana dramaattisesti. Yksinäisen sielun sydänverellä kirjoitetut melodramaattiset popveisut ovat saaneet väistyä. Tätäkö tarkoittaa se, että on onnellinen? Kohtasin kuitenkin kappaleen, joka pysäytti ja liikutti jotain sisälläni herkällä tulkinnallaan. Ben Howardin uutukainen End Of The Affair on juuri sellainen kappale, jota kuuntelemalla sydänsurut huuhtoutuisivat paremmin kuin alkoholi tulisi koskaan huuhtomaan.

Nämä muutamat maininnat sekä paljon muuta löytyvät soittolistalta, joka on upotettu tekstin loppuun. Bitte schön!

Nosto: Constables - Silver Spurs

On olemassa kappaleita, jotka vaativat aikaa ja kuuntelukertoja, jotta ne todella pääsevät kiemurtelemaan ihon alle ja sitä kautta tekemään vaikutuksen. Kuitenkin on myös olemassa kappaleita, kuten Constables-yhtyeen uusi single Silver Spurs, joka nappaa niskalenkin kuuntelijasta heti ensimmäisen viiden sekunnin aikana eikä sen jälkeen enää irroita otettaan. Ei auta kuin valssata mukana, kun Constables vie ja määrää tahdin.

Haluan nostaa yhtyeelle hattua, koska jätkät ovat tehneet ihan ilmiömäistä duunia. On hienoa kuulla musiikista se, miten paljon kaverit ovat tehneet musiikkinsa eteen työtä. Vaikkei vielä tässä vaiheessa näin nuoren yhtyeen kohdalla voi puhua kovin laajasta tuotannosta, on silti merkille pantavaa, millaisia edistysaskelia yhtye on ottanut jokaisen julkaisunsa välillä. Constablesin musiikista kuule sen, miten kunnianhimoisesti ja määrätietoisesti yhtye pyrkii kehittämään musiikkiaan ja viemään sitä eteenpäin. Se on piirre, jota suuresti arvostan ja jonka todella toivon vievän yhtyeen vielä pitkälle.

En tiedä, kuka yhtyeen aiemman tuotannon on äänittänyt ja tuottanut, mutta maininnan arvoisen suorituksen on tällä uudella singlellä tehnyt Kane Kaspar Heinonen tuotanto- ja äänityspuolella. Yhtye ei kuulosta enää miltään demobändiltä, joka pyrkii isommille lavoille soittamaan, vaan yhtyeeltä, jonka kuuluu soittaa isommilla lavoilla, isommalle yleisölle.

Facebook-sivuillaan yhtye esittää toiveen, että Silver Spursia kuunneltaisiin Spotifyssa, jotta jätkät pääsisivät lähtemään kappaleen tuotoilla bisselle. Voin luvata, jos Constables jatkaa tulevalla levyllään yhtä hyvällä linjalla kuin singlelohkaisullaan, on bisserahat tuota pikaa kavereiden taskuissa. Tällainen musiikki löytää varmasti yleisönsä. Jos ei muuten, minä ainakin lupaan luukuttaa tulevaa levyä edes sen yhden bissen verran.

Constables tulee, ota koppi!

Nosto: Ghost of Jack Nance - You Never Come Around Anymore

Postpunk tuntuu elävän tällä hetkellä Suomessa uuden tulemisen aikakautta. Solitin rosterin uusin tulokas Ghost of Jack Nance on jo kolmas tämän kevään aikana tässä blogissa esillä ollut tuore kyseisen tyylilajin edustaja. Eikä ole valittamista, sillä eihän hyviä postpunk-bändejä ole koskaan liikaa, ja Ghost of Jack Nance jatkaa suomalaisyhtyeiden laadukasta linjaa.

#kovaapaskaa -blogin Jukka jo kirjoituksessaan nosti kissan, tai oikeastaan mörön, nimeltä Joy Division pöydälle. Yhtye itse sen tiedostaa ja varmasti kyllästymiseen asti on saanut jo asiasta kuulla, tai ainakin tulee kuulemaan. Uhka vai mahdollisuus – onko sillä sittenkään edes niin väliä? Loppujen lopuksi olisihan populaarimusiikin jäänyt alunperinkin suhteellisen lyhyeksi, jos jokaista lipunkantajaa pitäisi välttää kuin ruttoa.

Musiikiltaan kuvailisin Ghost of Jack Nancen olevan kuin vakavaan psykoosiin vaipuneen mielen muovaama yhdistelmä Joy Divisionia ja The Jesus And Mary Chainia. Yhtyeen vinoutuneessa visiossa The Jesus And Mary Chainin mieleen tuovat melodiakuviot surisevat kuin viimeistä päivää, mutta kappaleen poljento, sen kaiutukset ja ennen kaikkea solisti huokuvat Joy Divisionia. Loppujen lopuksi Ghost of Jack Nance on kuitenkin enemmän kuin pelkkä osastensa summa. Siksi vertailukohtien ylenpalttinen märehtiminen on mielestäni lähinnä tarpeetonta saivartelua. Tai sitten Ian Curtisin maan päälle vaeltelemaan jäänyt haamu kummittelee suomalaisyhtyeen musiikissa. Mene ja tiedä.

Loppuun vielä huomio, jonka vuoksi meinasin menettää eiliset yöuneni: Teksti-TV 666: "Sä et tuu enää takaisin koskaan" ja Ghost of Jack Nance: "You Never Come Around Anymore". Onko tämä nyt vain pelkkää sattumaa vai jokin postpunkkareiden salaliitto?

Poimintoja

Lyhyesti virsi kaunis, eli muutamia tuoreita kappalevalintoja.

Lontoolaistrio Looksin tuore debyyttisingle Everest tuo mieleeni voimakkaasti Alt-J:n musiikin ja erityiseti kappaleen Breezeblocks, joka kolahti allekirjoittaneelle todella lujaa kaksi vuotta sitten. Vaikka kappale sisältää tyylikkäitä groovailuja ja funkahtavia kitarariffejä, kaikkein keskeisimpiä ovat kertosäkeen hävyttömän hienot synasoundit. Kertosäkeen syntikat ovat kappaleen suola, joka saa janoamaan Looks-yhtyeen musiikkia lisää ja lisää.



Beastmilk julkaisi viimevuotiselta debyyttialbumiltaan musiikkivideon kappaleestaan The Wind Blows Through Their Skulls. Yhtyeen apoalyptisen musiikin lisäksi myös videolla vallitsee maailmanlopuntunnelmat, kun ihmiset tanssivat ydinsodan varjossa kuin viimeistä päivää – kirjaimellisesti. Erittäin hyvä kappale on saanut arvoisensa videon.




Jos Looks tarjoili jo laadukasta synapoppia, ei suomalainen superkaksikko Sin Cos Tan jää uudella kappaleellaan Love Sees No Colour jälkeen. Juho Paalasmaa ja Jori Hulkkonen tietävät tarkkalleen, mitä tekevät. Vaikka duolla on ollut tiukka julkaisutahti, ei se ole näkynyt ainakaan negatiivisesti laadussa. Blown Away -albumia enteilevä single ei ainakaan jätä kysymysmerkkejä ilmoille, vaan se osoittaa Sin Cos Tanin olevan kovassa iskussa – edelleen.



Idiomatic, tuo Tampereen oma Coldplay, on täällä taas uuden musiikkivideonsa kanssa. Old River -kappaleellaan yhtye pitää kertosäkeensä niin suurina ja mahtipontisina, että stadionin käydessä liian pieneksi yhtyeen on pitänyt siirtyä avaraan metsään kuvaamaan itselleen videon. Idiomatic on kuitenkin parhaimmillaan juuri mässäillessään suurella soundillaan, joka kevyesti täyttäisi stadionin taikka kaksikin. Joillekin mahtipontisuus ja pompöösit sävellyksen vain yksinkertaisesti sopivat. Silloin mahtipontisuus kuulostaa hienolta, vaikka pompöösiys menisikin välillä överiksi.

Nosto: Mumrunner - ZIT/RUT

Pari viikkoa sitten julkaistu Mumrunner-yhtyeen debytoiva tuplasingle ZIT / RUT on aiheuttanut minulle paljon harmaita hiuksia. En kunnolla tiennyt, miten suhtautuisin siihen. Tavallaan alusta asti olen pitänyt molemmista kappaleista, mutta toisaalta jokin – en tiedä mikä – iski vastapalloon. Kuitenkin pikkuhiljaa ajan kanssa kappaleet ovat alkaneet toimia paremmin ja kokonaisvaltaisemmin. Aluksi kappaleet saattoivat tuntua vähän yhteenliimattujen osasten summalta, mutta kuuntelujen myötä kappaleet ovat alkaneet elää omaa elämäänsä ja ne ovat kasvaneet itseään suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Toivottavasti ymmärrätte, mitä tällä tarkoitan. Esimerkiksi aluksi en tykännyt ollenkaan solistin etäisyydestä, mutta nyt en osaisi enää kuvitella lauluja toteutettavan erilailla. Niin ne ajatuksen muuttuvat.

Tuplasinkku esittelee hyvin monipuolisesti millaisesta yhtyeestä Mumrunnerista on kyse, sillä kappaleet ovat keskenään hyvin erilaiset. Yhteistä kappaleilla on tietynlainen lontoolaista ilmapiiriä hengittävä soundi – onhan yhtye kotoisin Suomen Manchesterista. Vaikka pidän paljon ZIT-kappaleen leikittelevästä shoegaze-kitaroinnista, joka tuo mieleeni voimakkaasti The New Tigersin pirteimmät kappaleet, ehdoton suosikkini on koko ajan ollut ja on edelleen RUT. Suurella sykkeellä etenevä vaihtoehtoräime, joka tuo mieleeni paikoitellen jopa suursuosikkini Cloud Nothingsin, suuret äänivallit ja etäinen laulu muodostavat oman jumalaisen kolmiyhteytensä, joka kuulostaa ihan saatanan hyvältä. Kappale on hallittua kaaosta, ja se on kaunista. Arvostan.

Tuplasinkku on kokonaisuudessaan littipeukun arvoinen suoritus. Lisää tällaista, kiitos!

Nosto: DF5K - Kioto

Olenko se vain minä, vai onko suomen kieli nostanut päätään horroksesta uuden musiikin saralla? Pinnalle nousee jatkuvasti kotimaisia yhtyeitä, joiden musiikkia aiemmin oli tottunut kuulemaan lähinnä englanniksi esitettyinä. Vuodenvaihdeessa julkaistun Europa-kappaleen myötä musiikkipiirien tietoisuuteen noussut DF5K, jonka runollisuus ja huokuvat postrock-melodiat ovat jotain pysäyttävän kaunista kuunneltavaa. Suomenkielisyys on yhtyeen ehdottomia valttikortteja ja osoitus muille, miksi tietyissä tilanteissa äidinkielensä suosiminen on paljon enemmän kuin vain järkevää. Äidinkielisyys tuo sekä tulkintaan että sen vastaanottoon luonnollisuutta ja intiimiyttä. Väittäisin, että Sigur Rósin musiikiltakin putoaisi täysin pohja, jos se esitettäisiinkin englanniksi. Huolimatta siitä, etten edes ymmärrä, mistä Sigur Rós laulaa – toisin kuin DF5K:n lyriikat. Eläköön äidinkieli!

DF5K on runollista ja kuvankaunista musiikkia, joka yhdistää heleät kitaramelodiat soljuviin lyriikoihin. Sulkiessaan silmät voi nähdä, miten musiikki maalaa maisemaa heinäpelloista, jotka kimaltelevat aamukasteessa ensimmäisten auringosäteiden heijastaessa valoa kastepisaroista. Pieni tuulenvire huojuttaa heinänkorsia ja saa pellon kimaltelemaan aalloittain. Levollisena jäät ihastelemaan luonnon omaa taideteosta, kuten jäät ihastelemaan Kioto-kappaletta.

Nosto: Sähkö Neitsyt - Uros 24/7

Olkoon Paholaisen Töitä tai ei, jos Sähkö Neitsyt olisi Eedenin puutarhassa kypsynyt hedelmä, söisin sen yhtään kyseenalaistamatta. Sen verran kutkuttavaa elektronista musiikkia kyseinen yhtye tekee – ainakin viime perjantaina julkaistun Uros 24/7 -digisinglen perusteella.

Epäilin jo, että kuulokkeiden läpi kulkeva musiikki liitti minut osaksi verkkovirtaa, sillä Sähkö Neitsyen musiikki on kuin kehon läpi kulkeva sähkövirtaus. Uros 24/7 -nimikkokappale tuo mieleen vahvasti Riston musiikin, erityisesti uusimman julkaisun II tyylisen tuotannon, kuten kappaleen Tiedän millainen on ihminen. Sähkö Neitsyt on kuitenkin huomattavasti, noh, sähköisempää. Groovaavia ja hyvin tyylikkäitä elektrosoundeja!

Digisinglen jälkimmäisellä kappaleella, Paholaisen Töitä, vallitsee vanhaa 8-bittistä videopeliä muistuttava tunnelma. Pystyn sieluni silmin näkemään, miten Megaman käy viimeiseen taistoon loppuvastustaan vastaan tämän kappaleen soidessa taustalla. Paholaisen Töitä -kappaleen tasaisen rytmikkäästi purkautuvat sähkövaraukset turruttavat kuuntelijan lähes transsia muistuttavaan olotilaan. Päinvastoin kuin Uros 24/7, jonka groovailevat kitarat saavat liikehtimään tahdissa, Paholaisen Töitä kiinnittää kuuntelijan istuimelleen kuin sähkötuoliin.

Digisingle löytyy myös Spotifysta ja Uros 24/7 -kappale on lisätty blogin soittolistalle, johon pääset käsiksi sivupalkista.

Uutuus: Mirel Wagner - Oak Tree

Ai että, miten odotetusta uudesta kappaleesta tällä kertaa saammekaan nauttia. Nimittäin Sub Pop Recordsille aiemmin kiinnitetty suomalaislupaus Mirel Wagner julkaisi ensimmäisen kappaleensa elokuussa julkaistavalta naisen kakkosalbumilta, joka kantaa nimeä When The Cellar Children See The Light of Day.

Oak Tree -singlen perusteella Wagnerin tyyli ei ole merkittävästä kiinnityksestä huolimatta muuttunut, vaan kappale kulkee artistille ominaista kaavaa. Balladimaisella kappaleella on edeltäjiensä tapaan hyvin tiivis ja herkkä tunnelma, joka muistuttaa sitä samaa ilmapiiriä kuin hautajaisissa. Mieliala kahlaa siis syvissä, erittäin syvissä, vesissä. Vaikka kappale on nainen ja kitara -hengessä todella minimalistinen, on Mirel Wagnerilla hämmästyttävä taito tuoda biisiinsä voimaa ja vahvaa tunnelmaa persoonallisella tulkinnallaan. Mirel Wagnerilla on kyky pysäyttää musiikillaan koko sitä ympäröivä maailma. Hämmästyttävää.

EDIT: Kakkosalbumin virallinen julkaisupäivä Suomessa on Flow-festareiden yhteydessä, eli 8. elokuuta.

Levyarvostelu: Gim Kordon - Ei ole helppoo

Ei ole kulunut edes vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran nimi Gim Kordon kuului lausuttavan valveutuneimpien musadiggareiden huulilla. Tässä ajassa yhtyeestä on ehtinyt jo kasvaa ilmiö – ainakin Suomen indieskenen mittakaavassa. Gim Kordonista alkoi muodostua omanlaisensa ilmiö jo kuukausia ennen debyyttialbumia ja viimeistään Sä oot mun unelma, beibe –kappaleen jälkeen debyyttiä on odotettu yhtä fanaattisesti kuin uskonlahkolaiset odottavat Jeesusta. Innokkaimmat musadiggarit kiertelivät naapurustossa ovelta ovelle saarnaamassa: ”Gim Kordon tulee, oletko valmis?”

Olit sitten valmis tai et, Ei ole helppoo on virkistävintä kotimaista musiikkia hetkeen. Gim Kordonin sointi on samanaikaisesti tuttua ja turvallista, mutta myös uutta ja tuoretta. Rosoinen ja rujo ulkokuori kätkee alleen mystistä kauneutta, jota ei voi nähdä, jos keskittyy tarkastelemaan musiikkia vain pintapuolisesti ja kiinnittää huomionsa lähinnä kosmeettisiin pikkuvirheisiin. Niihin kun usein on kaikkein helpoin tarttua ja tehdä tuomionsa niiden perusteella – niin musiikissa kuin sitä laajemminkin katsottuna elämässä.

Pintapuolisesti jopa kornit sanoitukset eivät lopulta olekaan niin yksijakoisia kuin ensimmäisellä kerralla voisi ajatella. Ennen kaikkea sanoitukset punovat yhteen koko ”ei ole helppoo, muttei kannata välittää” –tematiikan, mikä on kokonaisuuden kannalta levyn kantavia voimia. Nerokkaan lisämausteen sanoituksille antavat kappaleiden väliset hypyt ja viittaukset. Avausraidalla esiintyneelle haudalle palataan vielä levyn loppupuoliskolla toteamaan, ettei ole vieläkään helpottanut.

Tarttuvat kertosäkeet, jotka iskostuvat mielen syövereihin ovat kirsikkana kakun päällä kruunaamassa yhtyeen parhaat kappaleet, joita levyllä on useampia. Tarttuva kitaramelodia ei yksinään tee kappaleesta vielä hittiä, mutta kun siihen lisätään koukuttava hoilotus, kuten ”sä olet mun unelma, beibe”, on vaikeaa olla liittymättä kuoroon. Mainittu kappale on kuitenkin vain yksi osoitus Gim Kordonin hittinikkariudesta, sillä debyytti osoittaa yhtyeen taitavan kyseisen taidon paremmin kuin minkään.

Yhtyeen tulevaisuuden spekuloiminen on myös hyvin kutkuttavaa. Henkilökohtaisesti minua kiinnostaa suuresti, mitä Gim Kordonille kuluu viiden vuoden päästä. Usein törmätään tapahtumaketjuun, jossa yhtyeen tie alas on ollut yhtä jyrkkä kuin nousu sitä ennen. Olisi sääli, jos Gim Kordonin liekki hiipuisi ja Ei ole helppoo jäisi kytemään vain 90-luvun kanssa flirttailevana muistojen lähteenä musadiggareille, jotka ovat jo eläneet nuoruutensa viimeisetkin päivät. Joka tapauksessa pohjatyö on nyt tehty ja Ei ole helppoo –debyyttialbumi on tukeva kulmakivi, jonka varaan on hyvä rakentaa.

Albumi on ehdottomasti yksi vuoden huomionarvoisimpia kotimaisia julkaisuja ja henkilökohtaisesti tähän mennessä eniten nauttimani kotimainen levy. Painotan erityisesti sanaa nauttimani. Suoritus ei välttämättä ole tyylipuhdas ja objektiivisesti tarkasteltuna ylivertainen, muttei se olekaan ydin, "se juttu". Gim Kordonin ydin on pilke silmäkulmassa, mikä parhaimmillaan johtaa kuuntelijan fanaatiuteen, mutta pahimmillaan saa kavahtamaan sitä kuin ruttoa. Jännä juttu, että kuitenkin mielipiteitä jakavat bändit muistetaan paremmin kuin ne, joiden musiikki kollektiivisesti hyväksytään toimivaksi.

En edes yritä peitellä fanaattisuuttani.

Viikkokatsaus osa 3

Kappalesato on ollut kuluneella viikolla jälleen erittäin hedelmällinen ja haasteellisempaa on ollut miettiä, mitä jättäisin listaltani pois.

Koko soittolistan eeppisin ja kunnianhimoisin kappale on Fucked Upin odottamattomalta Year of the Dragon EP:ltä irroitettu nimikkokappale, joka kumoaa ja nuijii maanrakoon kaikki skeptiset ennakko-odotukseni. 18-minuuttinen hardcore punk -eepos voi olla joko mestariteos tai täysfiasko, siitä ei ole välimuotoja. Year of the Dragon on mestariteos eikä mitään vähempää.

Kotimainen hiphop on jälleen edustettuna kaksin kappalein, kun Gracias julkaisi singlen Levels (Stream Fast, Die Young) ja DJ Kridlokkin uudelta Mutsi-albumilta olen listalleni nostanut Hynät, rahat ja ruplat -kappaleen. Graciaksen sinkku enteilee tulevaa Elengi-albumia, josta voisi povata varteenotettavaa haastajaa The Megaphone Staten hiljattain julkaistulle albumille.

Myös Mac Demarco julkaisi viime viikolla uuden albumin, jonka nimikkoraidan Salad Days nostin listalleni. Demarcon kesäinen ja kotikutoinen soundi tuo mieleen kuuman kesäpäivän, ja osaan hyvin kuvitella itseni nauttimassa auringosta riippukeinussa Salad Days -albumin soidessa taustalla.

Kesähelteisestä siirrytään Jamie xx:n viileisiin elektronisiin soundeihin, joita Sleep Sound -single tarjoilee. Kappale on tyypillinen Jamien xx:n kappale, joka nojaa pehmeään poljentoon ja matalaprofiilisiin, mutta leikitteleviin, melodioihin.

Viimein pääsemme itse pihvin pariin. Kovia albumeita tänä vuonna on jo julkaistu useampia, mutta yhtään väheksymättä on Here and Nowhere Else jopa kaikkein kovin. Rakastin jo yhtyeen edellistä Attack On Memory -albumia, vaikka pidin levyä vielä vähän hiomattomana. Edellinen oli raakaversio, joka kaipasi jalostusta ja loppuunviemistä. Cloud Nothings tarvitsi vielä kaksi vuotta aikaa kypsytellä ja paranella musiikkiiaan. Prosessin tuloksena syntyi täydellinen ja viiden tähden arvoinen Here and Nowhere Else -albumi.

Uutuudet: Gim Kordon ja CC33

Tiedätkö, mikä yhdistää Gim Kordonia ja CC33:a? Asioita on tuskin lueteltavissa kovinkaan montaa, mutta ainakin muutama sitäkin merkittävämpi.

Kelattaessa ajassa taaksepäin yhtyeitä yhdistää se, että molemmat ovat synnyttäneet melkoista kuhinaa blogosfääreissä jo ennen yhtäkään virallista julkaisuaan. Ei ole helppoo -mania on vielä kaikilla niin tuoreessa muistissa, ettei siitä tarvitse sen enempää mainita. CC33 saattaa kuitenkin vaatia muistinvirkistyksen, sillä yhtyeen laajaa huomiota kerännyt kappale Silver Spurs julkaistiin vuosien 2011 ja 2012 vaihteessa.



Oleellisin yhtyeitä yhdistävä tekijä on kuluva kevät, jolla on suuri merkitys kummallekin yhtyeelle. Molemmat yhtyeet nimittäin julkaisevat debyyttialbuminsa kuluvan kevään aikana. CC33 on kypsytellyt debyyttiään kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa. Gim Kordon päinvastoin on edistynyt ensimmäisen levynsä kanssa varsin ripeää tahtia, ja viime syksystä lähtien yhtye on ollut hyvin voimakkaasti esillä, mikä tosin on myös yhtyeen oman aktiivisuuden ansiota.

Bändejä yhdistää myös se, että molemmat julkaisivat tänään tuoretta musiikkia (ja videot). Gim Kordon julkaisi kolmannen maistaisen 9. toukokuuta julkaistavalta albumiltaan. Sä oot mun unelma, beibe on yhtyeelle tyypillisen rujo ja energinen, mutta selvästi elämäniloisempi kuin edellinen single Kaupunki tappaa sielunsa. Aina ei ole helppoo, mutta silti se kevät ja elämänilo sykkii myös Gim Kordonin rinnassa.

CC33 julkaisi kappaleelleen I used to be a teenage Amorphis fan musiikkivideon, joka on koottu 70-lukuisesta lomakuvamateriaalista. Ei voi väittää, etteikö lopputulos olisi vakuuttava, sillä video suorastaan huokuu lämpöä ja nostalgiaa. Olettaisin, että kyseinen kappale löytyy myös tulevalta 1. huhtikuuta julkaistavalta albumilta. Ainakin se olisi toivottavaa, sillä kappale on tunnelmoinnistaan huolimatta myös vaikuttava. Siinä on jotain, mikä säväyttää suuresti. Jännityksellä odotan, miltä CC33:n albumi tuleekaan kuulostamaan!

Viikkokatsaus osa 2

Kuluneen viikon aikana vain yksi kotimainen yhtye on päätynyt kuumimpien uutuuksien listalleni, ja se on Freeweights, joka tarjoili tuoretta synapoppia kappaleellaan Infinte Repeats. Kappale kuulostaa siltä, että se olisi parhaimmillaan viileiden kesäiltojen fiilistelymusiikkina. Yhtyeeltä kannattaa kuunnella myös jokin aika sitten julkaistu Your Design -single, joka esittelee yhtyeen pirteämpää ja aurinkoisempaa puolta.

Viime vuosien kestosuosikeistani peräti kolme, eli Fucked Up, Black Lips ja Black Keys, on julkaissut uutta musiikkia viime viikkojen aikana. Melodista hardcore punkia soittava Fucked Up julkaisi Paper The House -singlen, joka enteilee kesäkuussa julkaistavaa Glass Boys -albumia. Jännityksellä odotan yltääkö tuleva levy David Comes To Lifen tasolle.

Toiselta suosikiltani Black Keysilta tuli ulos uusi Underneat the Rainbow -levy, joka ei edeltäjänsä Arabian Mountainin veroinen jymypaukku ole, muttei heikkokaan esitys. Kelpo levy, mutta vähän lattea ja tasapaksu. Soittolistalleni lisäsin levyn parhaan kappaleen Make You Mine.

Myös Lonely Boy -hitillään lopullisen läpimurtonsa tehnyt Black Keys julkaisi uuden singlensä Fever ja samalla tiedotti tulevasta albumistaan Turn Blue, joka julkaistaan 14. toukokuuta. Tanssittava poljento ja veikeät synasoundit. Toivottavasti kappaleiden paras terä odottaa vielä tulevalla albumilla, eikä singlellä ollut vielä kaikkea pelissä.

Viikon parasta antia ja mielenkiintoisin tuttavuus on ollut mielestäni olli The Orwells uudella singlellään Let It Burn. Hikinen ja nuoruuden kiihkoa pursuava soundi yhdistyy tarttuviin melodiakoukkuihin, ja kappale yksinkertaisesti tempaa mukaansaa. Soundi tuo vahvasti mieleen 90-luvun alternative rock -soundit, enkä yhtään ihmettelisi vaikka koko kappale oltaisiin äänitetty yhden jäsenen vanhempien autotallissa - sen verran autenttista autotalli-meininkiä. Heti ensimmäisellä kerralla kertsin astuessa sisään tekee mieli yhtyä kuorolauluun I just let it burn, I just let it burn.

Kaikki nämä ja myös ilman mainintaa jääneet kappaleet löytyvät soittolistaltani, johon pääset käsiksi tuosta alapuolelta. Olepa hyvä!

Viikkokatsaus osa 1

Uusia kappaleita on lisätty ja vanhoja tiputeltu hiljalleen pois. Puhun nyt siis SDL Best Right NOW -soittolistastani, johon kerään juuri tämän hetken kuumimpia uutuksia, niin sinkkujulkaisuja kuin myös uusilta albumeilta bongattuja helmiä. Lyhyin saatesanoin katsastan näin blogin puolella, mitä kappaleita sitä on tullut listalle oikein kerättyä.

Suomalaisen indierock-yhtyeen Getawaycab uusi sinkku Sing With Us lämmitti mieltä kuin vielä viikko sitten lämmittänyt kevätaurinko. Kertosäkeissä mahtipontisiin mittoihin kasvava kappale tuo mieleen Suomen kesän ja samanlaiset maisemat kuin singlen kansitaiteessa, jossa aurinko hellii hyvin perinteikästä suomalaista sielunmaisemaa.

Kotimaista linjaa jatkettaessa tulin nostaneeksi listalle myös Gim Kordonin vihdoinkin remasteroidun ja albumimuotoon saatetun Ei Ole Helppoo -singlen. Vaikkei kappaleessa enää ole sitä tiettyä uutuudenviehätystä, on se kuitenkin sitäkin kuumempi. Erittäin tiukkaa punk-musiikki julkaisi kuluneella viikolla myös No Shame, joka julkaisi singlen Jonossa Seuraava. Kappale on muuten soinut ja paljon, sillä niin tuhtia ja tiukkaa tavaraa se on sekä ulosanniltaan että sisällöltään. Jonossa Seuraava kannattaakin kuunnella oikein ajatuksella, siinä on jokaiselle illaksi hieman pohdittavaa. Saatetaan punk-linjaus vielä loppuun kanadalisen White Lungin tuoreella Drown With The Monster, joka on yhtäaikaa hyvin rujoa, mutta myös yllättävän melodista punkrockia.

Suomalaisten rokkareiden seuraksi nostin listalle myös, ainakin omasta näkökulmastani yllättävän aktin, nimittäin JVG:n, ja yhtyeen uudelta levyltä löytyvän Kartalla-kappaleen. Voitolla yöhön -albumi herätti minussa myös enemmänkin ajatuksia, joista tullaan kuulemaan tässä lähipäivinä.

Ulkomaalaisia mielenkiintoisia uutuksia listalla ovat muun muassa Tune-yardsin uusi single Water Fountain, Possen Shut Up ja amerikkalainen How To Dress Well, joka on julkaissut tämän hetken kaikkein kuumimman kappaleen Words I Don't Remember. Kappale on synaintroineen kaikkineen äärettömän tyylikäs ja tunnelmallinen. Tom Krellin hennossa ja jopa hieman varautuneessa tulkinnassa on jotain maagista ja kiehtovaa. Kaiken lisäksi kappale on loisteliaasti tuotettu. Words I Don't Remember on täyden kympin kappale.

Black Twig - Heliogram

Heliogram ottaa ensimmäiset kevyet ja huolettomat askeleensa. Tunnelma huokuu levollisuutta ja omanlaistaan lämpöä, kun Aki Pohjankyrö alkaa tyypilliseen tapaansa huokailla sanoja mikrofoniin. Tunnen uppoutuvani yhä syvämmälle pehmeään pumpuliin, enkä haluaisi enää koskaan nousta sieltä ylös.

Vapautunut olemus ja kitaramelodioilla täytetyt kappaleet tekevät Heliogramista nautinnollista ja mielenkiintoista kuunneltavaa. Välillä kitarat kasvavat vyöryviksi valleiksi ja välillä iskevät tiukkaa tahtia, kuten Pastel Bluella. Lisävivahteikuutta levylle tuovat erilaiset kontrastit, joita on viljelty varsin runsaasti. Musiikki on yhtä aikaa seesteistä, mutta dynaamista. Tunnelma on pastellinensinen, mutta syksyisen kuulas.

Heliogram on alusta loppuun tasavahva suoritus, eikä heikkoja hetkiä levylle ole pahemmin mahtunut. Junnaavalla, levyn ainoalla slovarilla, Furher Morella jännite kuitenkin tahtoo väkisinkin laskea, kun kappale tahdo päästä kunnolla pois lähtökuopistaan. Levy kuitenkin lopetetaan energisellä ja pirteillä kitaramelodioilla höystettyyn Quiet Daytime - siis lähes täydellisellä Further Moren vastakohdalla. Maininnan arvoisia kappaleita on levyllä muitakin, kuten heleästi ja kuulaasti soiva Summer Slow Down.

Levyn onnistunut lopetus jättää jäljelle erinomaisen jälkimaun, eikä tarvitse pitkään pohtia, kuunnellakko Heliogram vielä uudelleen. Vaikket kuuntelisikaan, levyn mukaansatempaavat melodiat pitävät huolen siitä, että kappaleet tulevat soimaan päässäsi vielä pitkään. Mikäs siinä, onhan näin miellyttävän musiikin täysin sallittua jäädä korvamadoksi kummittelemaan.

Yournalist - Plays Jazz

Yournalist on virittänyt luomisvimmansa äärimmilleen yhtyeen toisella Plays Jazz -albumilla. Edellisellä albumilla jo ollut laaja musiikkityylien arsenaali on vain kasvanut yhtyeen tehdessä toista albumiaan. Albumi sisältää paljon loistavia ideoita ja niiden toteutuksia, mutta toisaalta myös raitoja, jotka olisi ollut ehkä parempi jättää pöytälaatikkoon. Ne olisi voitu julkaista vaikka sitten vuosikymmenen päästä ennenjulkaisemattomana lisämateriaalina. Yournalistin musiikissa ehdottomasti parasta onkin yhtyeen tapa paahtaa eteenpäin pää vaahdossa ja hullunkiilto silmissä. On kuitenkin samaan hengenvetoon todettava, että vauhdin hurmassa mopo tahtoo helposti karata käsistä ja havahdutaan jostain ojan pohjalta. Yksi esimerkki ojaanajosta on Rodhouse Blues. Minua se ei ainakaan naurata, olkoon kappaleen tarkoitus sitten olla välikevennys, sekoilu tai keskisormen osoitus kaikille tosikoille. 

Sitten lasketaan kädet alas ja lyödään faktat pöytään. Yournalist on järjettömän kova pumppu, joka osaa tehdä erinomaista pop/indie/rock/mitälie -musiikkia. Yhtyeen kykyjä ei ole enää mitään syytä epäillä. Plays Jazz -albumi sisältää hävyttömän paljon onnistuneita ja laadukkaita kappaleita, joiden pop-koukut jäävät alitajuntaan kutkuttelemaan. Suu vaahdossa paahtamisen ohella Yournalistin kovimpia valtteja on sen hämmästyttävä kyky yhdistellä sujuvasti erilaisia musiikkityylejä toisiinsa ja tehden niistä omankuuloisensa soundimaailman. Juuri sen kykynsä ja tyylitajunsa ansiosta Yournalist erottuu edukseen massasta. Esimerkkinä levyltä voisi nostaa esille kappaleen Gnome, joka on yksi allekirjoittaneen suosikkikappaleista. Kappaleella yhtye kulkee äärimmäisyydestä toiseen, mutta parasta koko kappaleessa, kuten suurimassa osassa Yournalistin musiikkia muutoinkin, on kertosäkeiden uskomaton hurmos, joka kulminoituu kappaleen lopulla. Heti perään soiva MILF on taas osoitus yhtyeen muuntautumiskyvystä ja tyylitajusta, joka sekin on itse asiassa todella hyvä kappale. Kuten todettua, hyviä kappaleita Plays Jazz -levyllä on useampia!

Yournalistin musiikki enää mielestäni kaipaa yhtenäisempää linjaa. Onhan yhtyeen yllätyksellisyys ja porhaltaminen todella viihdyttävää, mutta epäilen jaksaako se pitää musiikkia kasassa kovin montaa albumijulkaisua. Mitä jos yhtyeen hallittu kaaos ei enää pysykään kasassa tai musiikkityylien ilotulitus kadottaa hohtonsa? Kaikesta huolimatta Yournalist on yhtye täysin omassa sarjassaan, niin laadultaan kuin tyyliltään. Sille ei löydy kotimaan kamaralta haastajaa, enkä usko kenenkään olevan ihan heti yhtyeen reviirille tunkeutumassa. Cheekiä vähän väsyneesti lainaten: "kuka muukaan vetää tälleen?"

Delay Trees - Readymade

Juuri nyt minun ei käy kateeksi Delay Treesia. Yhtyeen tulevalle albumille on luotu niin suuria tahon jos toisenkin puolesta, että heikkopäisempiä huimaisi. Yhtyeeltä on kuitenkin lupa odottaa suuria, sillä Delay Trees suorastaan on aina huokunut valtavaa potentiaalia, kuten se huokuu edelleenkin.

Delay Treesin musiikki on Readymade-albumillakin tuttuun tapaansa hyvin nautinnollista kuunneltavaa. Yhtyeen musiikista on helppo nauttia ja pitää, sillä he ovat omalla osa-alueellaan äärimmäisen taitava yhtye. Albumi sisältää runsaasti äärimmäisen laadukkaita ja loistavia kappaleita, joista mainitakseni esimerkiksi Perfect Heartache ja Steady. Kappaleet eivät itsessään ja yhtyeen musiikki olekaan yhtyeelle mikään ongelma, vaan niiden muodostama kokonaisuus, joka jää levyllä mielestäni vielä vähän etäiseksi. Levy sisältää tietynlaisia suvantokohtia, jolloin yhtyeen ote kuuntelijaan lipeää ja levy tuntuu vähän etäiseltä. Ajoittain kuunnellessa tuleekin ajatelleeksi, että tietääkö yhtye täysin itsekään millaista musiikkia haluaisivat tehdä. Tunnelmat vaihtelevat välillä popimmasta otteesta takaisin yhtyeelle ominaisempaan jumitteleviin kaikusoundeihin ja päinvastoin - yhtye astelee vuorotellen kultaisen keskitien kumpaakin laitaa.

Levyn parasta antia on ehdottomasti loppupuoliskolla kuultava The Howl, joka on yhtään ylimääräisiä hehkuttamatta järjettömän hieno kappale. Nostaisin kyseisen kappaleen jopa koko yhtyeen tähänastisen tuotannon parhaaksi. Niin kova se on. Tykkään todella tästä Delay Treesin haikeasta ja melankolisesta soundista, joka on teemana koko levyllä.

Readymade on tälläisenään hyvä ja nautinnollinen levy, mutta Delay Trees on sellainen yhtye, jolla on rahkeita julkaista jotain paljon parempaa. Yhtye sisältää äärimmäisen paljon potentiaalia ja palasten loksahtaessa kohdalleen, kuten tämänkin levyn kappaleilla, Delay Treesin musiikki on äärimmäisen hienoa kuunneltavaa. Yksittäisten kappaleiden lisäksi jään vielä odottamaan yhtyeeltä pankit räjäyttävää albumikokonaisuutta. Sellaista, jolle yhtye onnistuu kanavoimaan kaiken sisältämänsä potentiaalin timanttiseksi kokonaisuudeksi. Levyksi, josta riittäisi henkseleiden paukuttelemista vielä sukupolvien ajaksi!