Nosto: Black Lizard - Turquoise

Muistan, kun kuulin Neil Young & Crazy Horsen kappaleen "My My, Hey Hey" ensimmäistä kertaa. Oloni oli ristiriitainen, äärimmäisen ristiriitainen. Yhtä aikaa tunsin iloa ja onnea, mutta toisaalta samalla olin lohduton ja surullinen. Ja kaikki tunteet siis yksinomaan olivat kappaleen synnyttämiä. Samaan lokerikkoon menee myös esimerkiksi CMX:n Ruoste, joka lohduttoman ankeista lyriikoistaan huolimatta on mystisellä tavalla tyyni ja seesteinen. Vähän kuin katsoisi maailman palavan ja joku tarttuisi olkapäästä kuiskien rauhoittelevia sanoja korvaani.

Samanlaisia tuntemuksia herätti myös Black Lizard kappaleellaan Turquoise, joka löytyy yhtyeen elokuussa julkaisemalta EP:ltä nimeltä Burning. Vähän jopa hävettää myöntää, miten totaalisesti olen päästänyt kappaleen livahtamaan ohitseni, sillä kuluneella viikolla julkaistu kappaleen musiikkivideo sai minut ihmettelemään, miksen ole noteerannut kappaletta mitenkään vielä aiemmin. Ehkä se vain hukkui johonkin EP:n syövereihin ja vasta itsenäisenä julkaisuna pääsi esiintymään valokeilassa.

Turguoise on täydellinen kappale tällaiseen raukeaan sunnuntaiaamuun, millaisessa tätä tekstiä juuri nyt kirjoitan. Ulkona värit on kyllästetty harmaudella. Ei sada, mutta ilma sumeana vedestä, kuin sade olisi seisahtanut paikalleen. Samankaltaisissa tunnelmissa liikutaan myös kappaleen musiikkivideossa. Tunnelma ei ole aivan yhtä melankolinen kuin omani, sillä jäiset maisemat, veden virtaus ja liekin lepatus pimeässä huoneessa jättävät jälkeensä sisältäpäin hehkuvan lämmön ja mielenrauhan.

Kuten saatteessa Onni Nieminen, jonka käsialaa video on, sanoo: "Veden kulku merestä sumuun ja lopulta jäähän (ja taas vedeksi) sekä liekin lepatus on minulle kuin lohdullisia viestejä jostain rajojen takaa."

Tämän tunnelman kappale ja musiikkivideo tavoittavat erinomaisesti.

Nosto: Oceans - Honest

Tämä mystinen lakanaan verhoutunut mies on Solitin uusin kiinnitys, Oceans. Honest sitten on tämän 19-vuotiaan lupaavan artistin 31. päivä julkaistavaa debyytti-EP:tä edeltävä single.

Kappale lähtee liikkeelle sunnuntaipäivään sopivan jumittavalla rytmillä, joka kulkee linjassa läpi koko kappaleen. Varovainen epätahdikkuus ja vokaalilayerit luovat tietynlaista nurinkurisuutta kappaleeseen, joka loppujen lopuksi on äärimmäisen koukuttava palanen. Loppuun päästyään kappale jättää jälkeensä leikkisän tunnelman, mikä saa helposti tarttumaan kappaleeseen uudestaan.

Oceansilla on oma persoonallinen ja selkeästi erottuva tyylinsä, mikä tekee herrasta varsin mielenkiintoisen tulevaisuudessa varsin mielenkiintoisen seurattavan.

Manna ja linnut

Syksy tekee jälleen tuloaan ja pian koitaa aika, jolloin siivekkäät ystävämme saavat tarpekseen Pohjolan kylmyydestä ja matkaavat kohti etelän aurinkoa. Liekö Manna pohtinut lintuja, ja niihin liittyvää symboliikkaa kirjoittaessaan tulevaa albumiaan Blackbird. Lokakuun 24. päivä Manna julkaisee kyseisen albumin, jolta jo aiemmin tänä kesänä on julkaistu singlelohkaisu Troublebirds. En oikein osaa edes sanoa, mistä se tulee, mutta mielestäni Troublebirds-kappaleella on läsnä tietynlaista haikeaa lähdön tunnelmaa. Juuri sellaista, mitä voi tuntea, kun syksyn ankeudessa näkee viimeistenkin muuttolintujen lentävän kauas pois. Katsellessaan lintujen lentoa toivoisi itsekin voivansa kasvattaa siivet selkäänsä ja lentää pois.

Kenties Manna onkin toivonut selkäänsä siipiä, kun hän kirjoitti tulevaa albumiaan. Artistin omien sanojen mukaan levy syntyi menetyksistä, ja mainospuheiden perusteella levy on henkilökohtainen ja hyvin haavoittuva. Osittain kotistudiossa suoritetun levyntekoprosessin ansiosta levyä tehdessä vallitsi "itselleen tekemisen illuusio", kuten Manna itse asian ilmaisee. Onko sitten Manna halunnut lentää lintujen lailla pois, vai onko hän sittenkin kokenut samanlaista vapautta kuin taivaalla lentelevä lintu levyä tehdessään? Joka tapauksessa odotettavissa on, kuten saatesanatkin lupailevat, herkkä ja henkilökohtainen levy, jonka tunnelma tulee olemaan käsinkosketeltavan tiivis. Sitä ainakin ennakkopuheet ja Troublebirds-single antaa odottaa.

Nosto: Black Lizard - Burning

Kuva: Eetu Maaranen

Black Lizard ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini, enkä ole palvonut yhtyettä, kuten joitain muita yhtyeitä Solitin rosterista. En vain koskaan ole päässyt niin sanotusti sisään Black Lizardin musiikkiin; yhtye on ollut liian kova pala purtavaksi. Olen yrittänyt kuunnella ja fiilistellä, mutta mieluummin olen valinnut levyhyllystä viereisen levyn soittimeni sisään kuin Black Lizardin debyytin. Black Lizard ei vain yksinkertaisesti ole tuntunut minun riisikulholtani tai kupiltani teetä.

Olisiko sitten tänään julkaistava Burning-EP käänteentekevä julkaisu, joka avaa silmäni ja muuttaa vähän jopa negatiivisen suhtautumiseni yhtyettä kohtaan kokonaan. Viime viikolla julkaistu lyhytsoiton nimikkokappale tarjosi jo lupaavia ennusmerkkejä, sillä ensimmäinen tekoni Burning-kappaleen kuunneltuani oli laittaa yhtyeen debyyttilevy soimaan. Eikä siinä vielä kaikki, kuuntelin levyn hartaudella sekä intohimolla alusta loppuun. Vaivuin syvään Black Lizard -transsiin, eli juuri siihen nimenomaiseen olotilaan, jossa yhtyeen musiikkia tulisikin kuunnella.

Burning-EP tulee olemaan eräänlainen välietappi matkalla yhtyeen debyytiltä yhtyeen, ensi keväänä, julkaistavalle kakkosalbumille. Jos minulta kysytään, Black Lizard on suunnannut kurssinsa juuri oikeaan suuntaan. Uudella singlellä esiintyvät uudistukset ovat ainakin allekirjoittaneen mielestä pelkkää plussaa. Mielenkiinnolla odotan, miten yhtyeen soundi on kakkosalbumilla kehittynyt.

Nosto: Ghost of Jack Nance - You Never Come Around Anymore

Postpunk tuntuu elävän tällä hetkellä Suomessa uuden tulemisen aikakautta. Solitin rosterin uusin tulokas Ghost of Jack Nance on jo kolmas tämän kevään aikana tässä blogissa esillä ollut tuore kyseisen tyylilajin edustaja. Eikä ole valittamista, sillä eihän hyviä postpunk-bändejä ole koskaan liikaa, ja Ghost of Jack Nance jatkaa suomalaisyhtyeiden laadukasta linjaa.

#kovaapaskaa -blogin Jukka jo kirjoituksessaan nosti kissan, tai oikeastaan mörön, nimeltä Joy Division pöydälle. Yhtye itse sen tiedostaa ja varmasti kyllästymiseen asti on saanut jo asiasta kuulla, tai ainakin tulee kuulemaan. Uhka vai mahdollisuus – onko sillä sittenkään edes niin väliä? Loppujen lopuksi olisihan populaarimusiikin jäänyt alunperinkin suhteellisen lyhyeksi, jos jokaista lipunkantajaa pitäisi välttää kuin ruttoa.

Musiikiltaan kuvailisin Ghost of Jack Nancen olevan kuin vakavaan psykoosiin vaipuneen mielen muovaama yhdistelmä Joy Divisionia ja The Jesus And Mary Chainia. Yhtyeen vinoutuneessa visiossa The Jesus And Mary Chainin mieleen tuovat melodiakuviot surisevat kuin viimeistä päivää, mutta kappaleen poljento, sen kaiutukset ja ennen kaikkea solisti huokuvat Joy Divisionia. Loppujen lopuksi Ghost of Jack Nance on kuitenkin enemmän kuin pelkkä osastensa summa. Siksi vertailukohtien ylenpalttinen märehtiminen on mielestäni lähinnä tarpeetonta saivartelua. Tai sitten Ian Curtisin maan päälle vaeltelemaan jäänyt haamu kummittelee suomalaisyhtyeen musiikissa. Mene ja tiedä.

Loppuun vielä huomio, jonka vuoksi meinasin menettää eiliset yöuneni: Teksti-TV 666: "Sä et tuu enää takaisin koskaan" ja Ghost of Jack Nance: "You Never Come Around Anymore". Onko tämä nyt vain pelkkää sattumaa vai jokin postpunkkareiden salaliitto?