Levyarvostelu: Kasmir - AMK Dropout

Kasmirista ja herran debyytistä on kohistu jo jonkin aikaa. Vadelmavene oli täydellinen kesähitti, joka jaksaa vielä pimenevinä syysiltoinakin piristää aurinkoisella fiiliksellään. Kakkossingle Wowwowwow piti Kasmirin vahvasti näkyvillä keräämällä Vadelmaveneen ohella runsasta radiosoittoa. Kun artistilla on taskussa kaksi hittisingleä ennen varsinaista debyyttiä, ovat tunnelmat varmasti yhtä aikaa sekä äärimmäisen hyvät että jännittävät. Suunta olisi joko edelleen ylöspäin tai sitten alaspäin, kaikki riippuu täysin levystä.

AMK Dropout on levy, jonka kannessa puutarhatonttua muistuttava Kasmir poseeraa Rage Against the Machinen Battle of Los Angeles -levyn kannen mieleen tuovan tiiliseinän edessä. Levyn nimikin on suora viittaus itseensä Kanye Westiin. Jo ennen kuin pääsi itse levyn pariin, aloin spekuloimaan, että uppoaako Kasmir levyllään referenssien suohon eikä kuulostakaan Kasmirilta.

Lievä pessimistisyyteni kuitenkin huuhtoutui heti ensimmäisen kappaleen, Valkoista Kohinaa, soidessa. AMK Dropoutilla esiintyy Suomen tähän mennessä aidoin miespoppari, jonka musiikissa ei ole häivääkään sitä tympeää "suomipop-soundia", kuten useimmilla Kasmirin kotimaisilla kilpakumppaneilla. Kasmirin kappaleet eivät ole jo valmiiksi läpikaluttuja renkutuksia, vaan se kuulostaa juuri tältä päivältä.

Biisimateriaali on levyllä äärimäisen vahva, sillä yhtäkään heikkoa sävellystä ei levyltä löydy. Läpi levyn säilyy omanlaisensa tunnelma, jonka avausraita Valkoista Kohinaa luo. Kyseinen kappale valmistaa kuuntelijan vastaanottamaan sitä seuraavan pop-ilotulituksen. Lopussa ympyrä suljetaan erinomaisesti Aavikko-kappaleella, joka jättää jälkeensä tunteen kuin hyökyaalto nimeltä AMK Dropout olisi juuri pyyhkinyt ylitsesi. Ilmiselvien hittikappaleiden ohella juuri Aavikko on yksi levyn ehdottomasti hienoimpia hetkiä. Se on juuri täydellinen tapa lopettaa tämä levy. AMK Dropout on ennen kaikkea kokonaisuus, jonka kuunneltuaan artistia katsoo täysin toisin silmin kuin ainoastaan singlekappaleiden perusteella. Kasmirista kuorituu huomattavasti monipuolisempi popartisti kuin kahden kesärenkutuksen kaveri.

Vaikka Kasmir onkin tarpeeksi karismaattinen artisti kantamaan levyn lähes kokonaan yksin omilla hartioillaan, Pyhimyksen vierailu Onnellinen Mies -kappaleella on omanlaisensa piristysruiske, joita levylle olisi voinut viljellä enemmänkin. Edes toisen samanlaisen.

Pahin kompastuskivi albumilla on kenties ajoittain lyriikat, jotka pahimmillaan ovat korviin työnnettäviä ruosteisia nauloja. Kuuntelijana tuntee itsensä vähän jopa ylenkatsotuksi ja suoraan sanottuna tyhmäksi, kun onnistuneen poplyriikan sekaan on upotettu sanoituksia, jotka kuulostavat juuri siltä, ettei ole viitsitty edes yrittää. Mieleen hiipii ikivanha kirous, ettei lyriikka muka olisi merkittävä osa popkappaletta. "On sairaala sairaan tylsä", "nyt pyörä on pyörätaivaas" ja "mä haluun ajaa niinku Ryan Gosling ja tatuoida sun kuvan mun nahkarotsiin" kaltaiset sanoitukset maistuvat vähän samalta kuin homeinen leipä. Toisaalta myönnän sortuvani tässä kohtaa hienoiseen saivarteluun, mutta jos artisti huokuu näin suurta potentiaalia, minä myös vaadin levyltä paljon. Muutoin sujuvan ja paikoitellen jopa nerokkaan poplyriikan joukkoon heiteittyinä tällaiset latteudet laskevat ainakin omaa tunnelmaani.

Se, mitä Kasmirin debyytiltä puuttuu, kun verrataan kansainvälisiin menestyslevyihin, on suuren tuotantotiimi työtunnit. AMK Dropout nimenomaan kaipaisi juuri hyvien ideoiden hiomista ja huonojen karsimista sekä korvaamista paremmilla ratkaisuilla. Paikoitellen debyytillä on liikaa suoristettu mutkia, mitä ei voi tulevaisuudessa katsoa samalla tavalla sormien läpi, kuten debyytillä. Kasmir vaatii taustalleen enemmän resursseja. Resursseja, jotka toivottavasti näin onnistuneen debyyttilevyn vanavedessä artistin tueksi tulevat.

Koko levyn kohokohta on valtavasi pop-anthemiksi kasvava Iholla, joka tulee tulevaisuudessa soimaan ja paljon. On tunnelmaa, on pop-koukkuja huudatuksineen ja koko klubin mukaansatempaava EDM-nostatus. Iholla on hävyttömän tarttuva ja täysverinen on hitti. Juuri se kappale, joka jää kappaleena elämään omaa elämäänsä vielä pitkäksi aikaa, vaikka suurin kiima levyn ympäriltä jo olisikin laantunut.

AMK Dropout on häikäisevä debyytti ja Kasmirista puhuttaessa pitää muistaa, että tämä tähti on vasta syttynyt. Käsissämme on vuoden merkittävin kotimainen tulokas, suomalaisen popmusiikin tiennäyttäjä.

Levyarvostelu: Ghost Stories viettelee kaikkia – ei hurmaa ketään

Coldplay herätti toiveikkaita odotuksia kahdella ensimmäisellä singlejulkaisullaan, mutta löi kolmannella singellä lujaa vastapalloon. A Sky Full of Stars -kappaleen myötä pahimmat pelot alkoivat käydä toteen ja näytti siltä, että Coldplay on astumassa itse kaivamaansa sudenkuoppaan. Yhtyeen on opittava kantapään kautta, että "jokaiselle jotakin on ei mitään kellekään", kuten Ruger Hauer on lausunut.

Pahinta Ghost Storiesin tavassa flirttailla jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan, on sen hävyttömän ilmeinen tapa tehdä se. Levyn tunnelmallisuus houkuttelee yhtyeen ensimmäisten levyjen nimeen vannovia kuuntelijoita, varovainen kokeellisuus flirttailee trendejä seuraavien kuuntelijoiden kanssa ja viimeisenä A Sky Full of Stars yhdessä Aviciin kanssa pyrkii pyydystämään samaan haaviin jokaisen mahdollisen radiokuuntelijan ns. "varmalla hitillä". Ghost Storiesin vaikuttaa lämpimältä ja intiimiltä levyltä, mutta lopulta kaikki osoittautuu harhaksi ja todellisuudessa levy on kylmä sekä etäinen. Levyn jälkeen itsensä tuntee lähinnä petetyksi ja hyväksikäytetyksi. Kerran kaiken koettuaan on pienoinen kynnys aloittaa kaikki alusta ja kuunnella levy uudelleen – sitä seuraavista kuunteluista puhumattakaan.

Levyn parhaita hetkiä ovat Colplaylle luontevat kappaleet, kuten Another's Arms ja Ink, jotka edustavat yhtyeen parhaita puolia, eli melodiavoittoista tunnelmointia. Ink piristää tarttuvalla melodiallaan, jonka koukut tarttuvat tiukasti kiinni. Another's Arms taas ihastuttaa intiimillä soundillaan ja tunnelmallaan. Ja onhan levyllä totta kai vielä singlenä julkaistu Magic, joka on kaikilla mahdollisilla mittareilla katsottuna älyttömän hyvä kappale. Muutama onnistuminen ei kuitenkaan riitä peittämään alleen kolkkoa ja ankeaa kokonaiskuvaa.

Levynä Ghost Stories on kuin näivettynyt parisuhde, jonka osapuolet lausuvat toisilleen tyhjiä lupauksia paremmasta ja lopulta aina uudestaan pettyvät toisiinsa kiroten, miksi odottikaan mitään muuta. Silti se ajoittain muistuttaa siitä, mihin toisessa alunperin rakastuikaan. Toivon liekki syttyy uudelleen ja jää kytemään odottaen, jos se vielä joskus roihtaisi takaisin liekkeihin.

Levyarvostelu: Collie Magnum - Out of The Hive EP

Puoli vuotta sitten puhuin SDL-blogissa hyvin suopein sanakääntein oululaisen Collie Magnumin kappaleesta Man On a Mission. Ihastuin tuolloin yhtyeen kovalla määrätietoisuudella ja suurella sydämellä soitettuun musiikkiin. Hiljattain julkaistu yhtyeen Out of The Hive EP osoittaa, että yhtye on edelleen omassa elementissään soittaessaan kovalla intesiteetillä ja erityisesti soittaessaan isosti. Ja kun sanon isosti, tarkoitan tosi isosti.

Uusi lyhytsoitto lähtee käyntiin yhtyeen soundille tutuilla nurinkurisella kitaramelodialla, jonka varaan Drink From My River -kappaletta aletaan kasvattaa kohti suurempia sfäärejä. Kasvanut jännite jää kuitenkin osittain purkautumatta, vaikka loppupuoliskon kitararevittelyt lupaavatkin vahvasti täysin muuta. Henkilökohtaisesti olisin kaivannut voimakkaampaa mässäilyä ja rokkikukkoilua kappaleen loppupuoliskolle. Siitä huolimatta kappaleen hienoin hetki kuitenkin on kitarasoolon jälkeinen osuus, kun kitaran jälkeen solisti revittelee niin, että laulu kulkeutuu luihin ja ytimiin asti.

Isojen kappaleiden ollessa Collie Magnumin leipälaji on Little Outlaws -kappale yhtyeen hyppy tuntemattomaan, pois mukavuusalueeltaan. Pienieleinen kappale kappale on koristeltu kauniiksi siroilla kitaramelodioilla. Kappale lähtee käyntiin mikäkin Red Hot Chili Peppersin slovarikappale, mutta hyvästä yrityksestään huolimatta Collie Magnum ei saa sytytettyä kappalettaan samanlaiseen liekkiin kuin John Frusciante tai Anthony Kiedis. Tunnelmaa luovalla linjalla jatkaa seuraavakin kappale Fried Twilight, jonka kertosäe maalaa otteillaan taivaanrantaa. Levyn keskimmäiset kappaleet jakavat kuitenkin yhteisen ongelman, kumpikaan ei tahdo kunnolla päästä pois lähtökuopistaan. Kummankin jälkeen huomaa odottavansa vielä jotain, eikä se jokin ole vielä seuraava kappale. Ne ovat kuin palapelejä, joiden viimeinen palanen on kadonnut. Kuvan tunnistaa jo, eikä palapelistä puutu kuin naurettavan pieni osa. Silti jää harmittamaan, että nyt jää hyvä palapeli kesken.

Yhtyeen onneksi EP:n päättävä raita Shake! nostattaa tunnelman heti ensisekunteillaan. Viimeisellä kappaleella soi jälleen se Collie Magnum, joka puoli vuotta sitten sai minut kirjoittamaan vuolaita kehuja Man On a Mission -kappaleesta. Koko levyn ajan vähitellen kasvanut jännite pääsee lopulta purkautumaan päätösraidalla viimeistään siinä kohdassa, kun koko kappale kulminoituu omintakeiseen ja todella tyylikkääseen progemaiseen kitararevittelyyn. Revittelyn jälkeen paahdetaan loppuun niin, että hiki virtaa ja heikompia huimaa.

Kokonaisuudessaan levy ei jätä kylmäksi, muttei suorastaan sytytä liekkeihinkään. Levyn hyvät ja huonot puolet tasapainottavat vaa'an. Vaikka levy astuukin paikoitellen itse tekemiinsä sudenkuoppiin, on positiivista, että yhtye pyrkii rohkeasti kehittämään musiikkiaan ulos mukavuusalueeltaan. Onhan kuitenkin selvää, ettei yhden ja saman tempun toistaminen viihdytä enää pidemmän päälle. Päinvastoin, neljä kappaletta täyttä pahtaamista olisivat luultavasti muodostaneet huonomman kokonaisuuden kuin se tällaisenaan on. Out of The Hive sisältää paljon hyviä ideoita, ja yhtyeestä huokuu edelleen sen sisältämä potentiaali. Valitettavasti tällä levyllä hyvät ideat eivät vielä toteudu toivotulla tavalla eikä potentiaali realisoidu. Shake! ja Drink From My River kuitenkin todistavat, ettei otetta ole menetetty. Todellinen onnistuminen antaa vain vielä odottaa itseään ainakin seuraavalle levylle asti. Keep it up!

Levyarvostelu: Gim Kordon - Ei ole helppoo

Ei ole kulunut edes vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran nimi Gim Kordon kuului lausuttavan valveutuneimpien musadiggareiden huulilla. Tässä ajassa yhtyeestä on ehtinyt jo kasvaa ilmiö – ainakin Suomen indieskenen mittakaavassa. Gim Kordonista alkoi muodostua omanlaisensa ilmiö jo kuukausia ennen debyyttialbumia ja viimeistään Sä oot mun unelma, beibe –kappaleen jälkeen debyyttiä on odotettu yhtä fanaattisesti kuin uskonlahkolaiset odottavat Jeesusta. Innokkaimmat musadiggarit kiertelivät naapurustossa ovelta ovelle saarnaamassa: ”Gim Kordon tulee, oletko valmis?”

Olit sitten valmis tai et, Ei ole helppoo on virkistävintä kotimaista musiikkia hetkeen. Gim Kordonin sointi on samanaikaisesti tuttua ja turvallista, mutta myös uutta ja tuoretta. Rosoinen ja rujo ulkokuori kätkee alleen mystistä kauneutta, jota ei voi nähdä, jos keskittyy tarkastelemaan musiikkia vain pintapuolisesti ja kiinnittää huomionsa lähinnä kosmeettisiin pikkuvirheisiin. Niihin kun usein on kaikkein helpoin tarttua ja tehdä tuomionsa niiden perusteella – niin musiikissa kuin sitä laajemminkin katsottuna elämässä.

Pintapuolisesti jopa kornit sanoitukset eivät lopulta olekaan niin yksijakoisia kuin ensimmäisellä kerralla voisi ajatella. Ennen kaikkea sanoitukset punovat yhteen koko ”ei ole helppoo, muttei kannata välittää” –tematiikan, mikä on kokonaisuuden kannalta levyn kantavia voimia. Nerokkaan lisämausteen sanoituksille antavat kappaleiden väliset hypyt ja viittaukset. Avausraidalla esiintyneelle haudalle palataan vielä levyn loppupuoliskolla toteamaan, ettei ole vieläkään helpottanut.

Tarttuvat kertosäkeet, jotka iskostuvat mielen syövereihin ovat kirsikkana kakun päällä kruunaamassa yhtyeen parhaat kappaleet, joita levyllä on useampia. Tarttuva kitaramelodia ei yksinään tee kappaleesta vielä hittiä, mutta kun siihen lisätään koukuttava hoilotus, kuten ”sä olet mun unelma, beibe”, on vaikeaa olla liittymättä kuoroon. Mainittu kappale on kuitenkin vain yksi osoitus Gim Kordonin hittinikkariudesta, sillä debyytti osoittaa yhtyeen taitavan kyseisen taidon paremmin kuin minkään.

Yhtyeen tulevaisuuden spekuloiminen on myös hyvin kutkuttavaa. Henkilökohtaisesti minua kiinnostaa suuresti, mitä Gim Kordonille kuluu viiden vuoden päästä. Usein törmätään tapahtumaketjuun, jossa yhtyeen tie alas on ollut yhtä jyrkkä kuin nousu sitä ennen. Olisi sääli, jos Gim Kordonin liekki hiipuisi ja Ei ole helppoo jäisi kytemään vain 90-luvun kanssa flirttailevana muistojen lähteenä musadiggareille, jotka ovat jo eläneet nuoruutensa viimeisetkin päivät. Joka tapauksessa pohjatyö on nyt tehty ja Ei ole helppoo –debyyttialbumi on tukeva kulmakivi, jonka varaan on hyvä rakentaa.

Albumi on ehdottomasti yksi vuoden huomionarvoisimpia kotimaisia julkaisuja ja henkilökohtaisesti tähän mennessä eniten nauttimani kotimainen levy. Painotan erityisesti sanaa nauttimani. Suoritus ei välttämättä ole tyylipuhdas ja objektiivisesti tarkasteltuna ylivertainen, muttei se olekaan ydin, "se juttu". Gim Kordonin ydin on pilke silmäkulmassa, mikä parhaimmillaan johtaa kuuntelijan fanaatiuteen, mutta pahimmillaan saa kavahtamaan sitä kuin ruttoa. Jännä juttu, että kuitenkin mielipiteitä jakavat bändit muistetaan paremmin kuin ne, joiden musiikki kollektiivisesti hyväksytään toimivaksi.

En edes yritä peitellä fanaattisuuttani.

Black Twig - Heliogram

Heliogram ottaa ensimmäiset kevyet ja huolettomat askeleensa. Tunnelma huokuu levollisuutta ja omanlaistaan lämpöä, kun Aki Pohjankyrö alkaa tyypilliseen tapaansa huokailla sanoja mikrofoniin. Tunnen uppoutuvani yhä syvämmälle pehmeään pumpuliin, enkä haluaisi enää koskaan nousta sieltä ylös.

Vapautunut olemus ja kitaramelodioilla täytetyt kappaleet tekevät Heliogramista nautinnollista ja mielenkiintoista kuunneltavaa. Välillä kitarat kasvavat vyöryviksi valleiksi ja välillä iskevät tiukkaa tahtia, kuten Pastel Bluella. Lisävivahteikuutta levylle tuovat erilaiset kontrastit, joita on viljelty varsin runsaasti. Musiikki on yhtä aikaa seesteistä, mutta dynaamista. Tunnelma on pastellinensinen, mutta syksyisen kuulas.

Heliogram on alusta loppuun tasavahva suoritus, eikä heikkoja hetkiä levylle ole pahemmin mahtunut. Junnaavalla, levyn ainoalla slovarilla, Furher Morella jännite kuitenkin tahtoo väkisinkin laskea, kun kappale tahdo päästä kunnolla pois lähtökuopistaan. Levy kuitenkin lopetetaan energisellä ja pirteillä kitaramelodioilla höystettyyn Quiet Daytime - siis lähes täydellisellä Further Moren vastakohdalla. Maininnan arvoisia kappaleita on levyllä muitakin, kuten heleästi ja kuulaasti soiva Summer Slow Down.

Levyn onnistunut lopetus jättää jäljelle erinomaisen jälkimaun, eikä tarvitse pitkään pohtia, kuunnellakko Heliogram vielä uudelleen. Vaikket kuuntelisikaan, levyn mukaansatempaavat melodiat pitävät huolen siitä, että kappaleet tulevat soimaan päässäsi vielä pitkään. Mikäs siinä, onhan näin miellyttävän musiikin täysin sallittua jäädä korvamadoksi kummittelemaan.

Yournalist - Plays Jazz

Yournalist on virittänyt luomisvimmansa äärimmilleen yhtyeen toisella Plays Jazz -albumilla. Edellisellä albumilla jo ollut laaja musiikkityylien arsenaali on vain kasvanut yhtyeen tehdessä toista albumiaan. Albumi sisältää paljon loistavia ideoita ja niiden toteutuksia, mutta toisaalta myös raitoja, jotka olisi ollut ehkä parempi jättää pöytälaatikkoon. Ne olisi voitu julkaista vaikka sitten vuosikymmenen päästä ennenjulkaisemattomana lisämateriaalina. Yournalistin musiikissa ehdottomasti parasta onkin yhtyeen tapa paahtaa eteenpäin pää vaahdossa ja hullunkiilto silmissä. On kuitenkin samaan hengenvetoon todettava, että vauhdin hurmassa mopo tahtoo helposti karata käsistä ja havahdutaan jostain ojan pohjalta. Yksi esimerkki ojaanajosta on Rodhouse Blues. Minua se ei ainakaan naurata, olkoon kappaleen tarkoitus sitten olla välikevennys, sekoilu tai keskisormen osoitus kaikille tosikoille. 

Sitten lasketaan kädet alas ja lyödään faktat pöytään. Yournalist on järjettömän kova pumppu, joka osaa tehdä erinomaista pop/indie/rock/mitälie -musiikkia. Yhtyeen kykyjä ei ole enää mitään syytä epäillä. Plays Jazz -albumi sisältää hävyttömän paljon onnistuneita ja laadukkaita kappaleita, joiden pop-koukut jäävät alitajuntaan kutkuttelemaan. Suu vaahdossa paahtamisen ohella Yournalistin kovimpia valtteja on sen hämmästyttävä kyky yhdistellä sujuvasti erilaisia musiikkityylejä toisiinsa ja tehden niistä omankuuloisensa soundimaailman. Juuri sen kykynsä ja tyylitajunsa ansiosta Yournalist erottuu edukseen massasta. Esimerkkinä levyltä voisi nostaa esille kappaleen Gnome, joka on yksi allekirjoittaneen suosikkikappaleista. Kappaleella yhtye kulkee äärimmäisyydestä toiseen, mutta parasta koko kappaleessa, kuten suurimassa osassa Yournalistin musiikkia muutoinkin, on kertosäkeiden uskomaton hurmos, joka kulminoituu kappaleen lopulla. Heti perään soiva MILF on taas osoitus yhtyeen muuntautumiskyvystä ja tyylitajusta, joka sekin on itse asiassa todella hyvä kappale. Kuten todettua, hyviä kappaleita Plays Jazz -levyllä on useampia!

Yournalistin musiikki enää mielestäni kaipaa yhtenäisempää linjaa. Onhan yhtyeen yllätyksellisyys ja porhaltaminen todella viihdyttävää, mutta epäilen jaksaako se pitää musiikkia kasassa kovin montaa albumijulkaisua. Mitä jos yhtyeen hallittu kaaos ei enää pysykään kasassa tai musiikkityylien ilotulitus kadottaa hohtonsa? Kaikesta huolimatta Yournalist on yhtye täysin omassa sarjassaan, niin laadultaan kuin tyyliltään. Sille ei löydy kotimaan kamaralta haastajaa, enkä usko kenenkään olevan ihan heti yhtyeen reviirille tunkeutumassa. Cheekiä vähän väsyneesti lainaten: "kuka muukaan vetää tälleen?"

Delay Trees - Readymade

Juuri nyt minun ei käy kateeksi Delay Treesia. Yhtyeen tulevalle albumille on luotu niin suuria tahon jos toisenkin puolesta, että heikkopäisempiä huimaisi. Yhtyeeltä on kuitenkin lupa odottaa suuria, sillä Delay Trees suorastaan on aina huokunut valtavaa potentiaalia, kuten se huokuu edelleenkin.

Delay Treesin musiikki on Readymade-albumillakin tuttuun tapaansa hyvin nautinnollista kuunneltavaa. Yhtyeen musiikista on helppo nauttia ja pitää, sillä he ovat omalla osa-alueellaan äärimmäisen taitava yhtye. Albumi sisältää runsaasti äärimmäisen laadukkaita ja loistavia kappaleita, joista mainitakseni esimerkiksi Perfect Heartache ja Steady. Kappaleet eivät itsessään ja yhtyeen musiikki olekaan yhtyeelle mikään ongelma, vaan niiden muodostama kokonaisuus, joka jää levyllä mielestäni vielä vähän etäiseksi. Levy sisältää tietynlaisia suvantokohtia, jolloin yhtyeen ote kuuntelijaan lipeää ja levy tuntuu vähän etäiseltä. Ajoittain kuunnellessa tuleekin ajatelleeksi, että tietääkö yhtye täysin itsekään millaista musiikkia haluaisivat tehdä. Tunnelmat vaihtelevat välillä popimmasta otteesta takaisin yhtyeelle ominaisempaan jumitteleviin kaikusoundeihin ja päinvastoin - yhtye astelee vuorotellen kultaisen keskitien kumpaakin laitaa.

Levyn parasta antia on ehdottomasti loppupuoliskolla kuultava The Howl, joka on yhtään ylimääräisiä hehkuttamatta järjettömän hieno kappale. Nostaisin kyseisen kappaleen jopa koko yhtyeen tähänastisen tuotannon parhaaksi. Niin kova se on. Tykkään todella tästä Delay Treesin haikeasta ja melankolisesta soundista, joka on teemana koko levyllä.

Readymade on tälläisenään hyvä ja nautinnollinen levy, mutta Delay Trees on sellainen yhtye, jolla on rahkeita julkaista jotain paljon parempaa. Yhtye sisältää äärimmäisen paljon potentiaalia ja palasten loksahtaessa kohdalleen, kuten tämänkin levyn kappaleilla, Delay Treesin musiikki on äärimmäisen hienoa kuunneltavaa. Yksittäisten kappaleiden lisäksi jään vielä odottamaan yhtyeeltä pankit räjäyttävää albumikokonaisuutta. Sellaista, jolle yhtye onnistuu kanavoimaan kaiken sisältämänsä potentiaalin timanttiseksi kokonaisuudeksi. Levyksi, josta riittäisi henkseleiden paukuttelemista vielä sukupolvien ajaksi!

The New Tigers - The Badger

Play-nappi painettu pohjaan ja välittömästi kuulokkeistani raikaa korviini lämpimästi syleilevät shoegaze-soundit, kun The New Tigersin kakkosalbumin avausraita Where Is It lähtee soimaan. Tässä se nyt on. Yksi henkilökohtaisesti eniten odottamiani albumeita pariin vuoteen. Debyyttisingle Pocketful of Sand ja self titled debyyttialbumi huokuivat sitä potentiaalia, joka tämän bändin soitannassa on. Vähäisestä raakilemaisuudestaan huolimatta debyyttialbumi oli julkaisuvuonnaan ehdotonta kärkikastia sinä vuonna julkaistuista levyistä ja on kerrassaan ihan saatanan hieno levy, jonka pariin mielellään palaan ja usein.

Debyyttiä itsevarmemmalta kuulostava The New Tigers julkaisi keväällä toista albumia enteilevän singlen Quicksilver, joka esitteli niillä osa-alueilla soittoaan parantaneen yhtyeen, josta se edeltävillä julkaisuillaan oli saanut kritiikkiä. Tiikerit kuulostivat nyt määrätietoisemmilta ja katse oli itsevarma katse kohdistettuna suoraan tulevaisuuteen, mutta samalla yhtye myös osoitti edelleen hallitsevansa sen kaikkein suurimman koukkunsa, joka heidän musiikkissaan on - kiireettömän viipyilevä soundi.  Lähes kahdeksanminuuttiseksi venähtänyt single ei ole sekuntiakaan liian pitkä, vaikka toisen yhtyeen neljä minuuttia kestävä kappale tuntuu jo puuduttavan pitkältä. Se on jalo taito, minkä The New Tigers ja juuri se tekee yhtyeestä niin hienon kuin se on. En usko sen olevan sattumaa, että yhtyeen kaksi parasta julkaistua kappaletta ovat myös sen tuotannon pisimpiä, ja nyt siis puhun Quicksilveristä ja Pocketful of Sandista.

Jos edellinen albumi oli kuin syksyn koleudessa jalkaan puettavat villasukat, on The Badger kasvoille puhaltava lämmin, mutta lempeä kesätuuli. Debyyttillään vielä vähän varoen huoneesi nurkassa varovasti fiilistellyt yhtye hyppää The Badgerilla soittamaan suoraan pöydällesi tuoden musiikkinsa kuuntelijan iholle ja osoittaa, ettei se nojaudu tuttuihin ja turvallisiin kaavoihin, vaan on valmis tekemään työtä musiikkinsa eteen ja parantaa omaa soundia entisestään. Se on ominaisuus, joka erottaa tusinayhtyeet timanteista.

Loistava albumi, jolla The New Tigers on varmasti jälleen korkealla, kun loppuvuodesta haetaan kuluneen vuoden parhaita kotimaisia levyjä.

Maistiaisiksi levyn kaikkein intenssiivisintä antia esittelevä Remote Control sekä levyn henkilökohtainen suosikkikappaleeni Quicksilver.