Nosto: Hisser - Park Fiction

Ensiksi kummasteltiin, kuka hitto on Hisser. Seuraavaksi ihmeteltiin, kun tämän mystisen suippokorvan debyyttisinglen saattoi mainoskampanjan ansiosta löytää läheisen Alepan ilmoitustaululta.

Mystisyyden verho avautuu hitaasti ja varoen. Park Fiction on kurkistus tuon verhon taakse, jonka takaa paljastuu sanalla sanoen tuoretta ja tyylitajuista elektronista musiikkia, joka heti kättelyssä kietoo kuuntelijan kouriinsa. Koukuttavuudestaan ja näennäisestä helppoudestaan huolimatta Park Fiction haastaa kuuntelijansa tuoden itsestään esille uusia tasoja. Kappale on kuin huone, johon on äärimmäisen helppo astua ovesta sisälle, mutta kerran päästyään sisälle ei tahdo enää poistua.

Parasta kuitenkin kappaleessa on mystinen tunnelma, joka on varmasti osittain Hisserin salaperäisen esiinastumisen ansiota. On täysin se ja sama, kuka Hisser on ja mistä hänet entuudestaan tunnetaan. Hisser on Hisser. Mystinen avaruudesta keskuuteemme laskeutunut Spock-korvainen artisti, joka tekee tajuttoman hyvää musiikkia.

Nyt on kova!

Parasta tässä ja nyt osa 6

Rock, journalismi ja rock-journalismi ovat kuulemma kuolleet – taas. Samalla kuopattiin fyysinen levykin – taas. Onko ainoa relevantti tapa kirjoittaa musiikista on siis lukijan johdattaminen sisällön äärelle? Noh, toivottavasti on. Nettistriiminä, luonnollisesti.

Syksy on usein musiikkirintamalla yhtä julkaisujen ilotulitusta. Artistit, tai oikeastaan levy-yhtiöt, ovat pantanneet albumien julkaisemista, koska kesä ei ole myynnin kannalta yhtä otollista aikaa. Tästä johtuen Parasta tässä ja nyt -soittolista on ollut viime ajat ääriään myöten täytetty ja turboahdettu.

 Monia albumeita on odotettu jo pitkään, ja niiden julkaisusta on tiedetty jo kauan, mutta sekaan on sattunut myös Aphex Twinin ja Death From Above 1979 kaltaisia yllätyksiä, jotka pitkän hiljaiselon jälkeen täysin puun takaa tekevät paluun kuvioihin. Ainakin yhden levyn verran. Ei ole montaa yhtyettä tai artistia, jotka voisivat yhtä pitkän hiljaiselon jälkeen palata kuvioihin samalla kaavalla, millä niittivät mainetta kymmenkunta vuotta sitten. DFA 1979 ja Aphex Twin pystyvät, siksi kumpaisenkin uutta musiikkia löytyy myös minun listaltani.

Spencer Krug aka Moonface teki vuonna 2012 yhteisalbumin, Heartbreaking Bravery, Siinain kanssa. Tänä syksynä Moonface julkaisi City Wrecker EP:n, joka on äänitetty herran Suomessa viettämän ajan puitteissa. Mahtipontisella pianomelodialla maustettu Running in Place with Everyone on hyvin elokuvamainen ja niin sanotusti elämää suurempi kappale. Lakonisella tulkinnallaan Spencer Krug tekee kappaleesta samalla kuitenkin juuri suomalaiseen syksyyn sopivan ankean ja masentavan. Hyvin on omaksuttu suomalainen sielunmaisema.

Sillä välin, kun suomalainen Black Lizard vielä työstää toista albumiaan, pahimpaan happiaddiktioon tuo helpotuksen Goat-yhtye kappaleellaan Words. Kitarassa on The Jesus and the Mary Chain -surinaa, mutta flegmaattisuudesta ei ole tietoakaan, jalka tamppaa tahdissa koko kappaleen. Pikku hiljaa alkaa vaipua transsiin ja jalan tamppaus vaihtuu infernaalisen shamanistiseen tanssiin.

Tulevaisuuden tusina -listalle tänä vuonna noussut Milla Rumi julkaisi hiljattain Ilot, Halut ja Valheet -nimisen debyyttialbumin, joka on yllättävän monipuoliseksi ja laadukkaaksi levyksi. Milla Rumi on sympaattinen artisti, joka kappaleet ovat sympaattisia, mutta merkittäviä. Levyllä vallitsee vähän samanlainen tunnelma kuin Fiona Applen The Idler Wheel ... -albumilla. Vaikka melodiapuolella välillä vähän leikitelläänkin, kappaleet ovat syvällisemmällä tasolla paljon ulkokuortaan vakavampia. Levyn totisinta puolta edustaa Tässä olen minä -kappale on läheisestään etääntyneen henkilön tajunnan ja muistojen virtausta valokuva-albumin äärellä.

Aitiopaikalle olen nostanut Cariboun uuden levyn Our Love, jonka nimikkoraidan löytää myös Parasta tässä ja nyt -soittolistalta. Our Love – sekä kappale että levy – on yksinkertaisesti parasta tässä ja nyt.

Nämä muutamat poiminnat ja toista tuntia lisää uutta musiikkia löytyy Parasta tässä ja nyt -soittolistalta, jota päivittelen tasaiseen tahtiin. Soittolistaan pääset käsiksi alapuolelta ja painamalla subscribe sinun ei tarvitse enää murehtia musiikkimedian tai fyysisen levyn kuolemasta.

Nosto: Oceans - Honest

Tämä mystinen lakanaan verhoutunut mies on Solitin uusin kiinnitys, Oceans. Honest sitten on tämän 19-vuotiaan lupaavan artistin 31. päivä julkaistavaa debyytti-EP:tä edeltävä single.

Kappale lähtee liikkeelle sunnuntaipäivään sopivan jumittavalla rytmillä, joka kulkee linjassa läpi koko kappaleen. Varovainen epätahdikkuus ja vokaalilayerit luovat tietynlaista nurinkurisuutta kappaleeseen, joka loppujen lopuksi on äärimmäisen koukuttava palanen. Loppuun päästyään kappale jättää jälkeensä leikkisän tunnelman, mikä saa helposti tarttumaan kappaleeseen uudestaan.

Oceansilla on oma persoonallinen ja selkeästi erottuva tyylinsä, mikä tekee herrasta varsin mielenkiintoisen tulevaisuudessa varsin mielenkiintoisen seurattavan.

Levyarvostelu: Kasmir - AMK Dropout

Kasmirista ja herran debyytistä on kohistu jo jonkin aikaa. Vadelmavene oli täydellinen kesähitti, joka jaksaa vielä pimenevinä syysiltoinakin piristää aurinkoisella fiiliksellään. Kakkossingle Wowwowwow piti Kasmirin vahvasti näkyvillä keräämällä Vadelmaveneen ohella runsasta radiosoittoa. Kun artistilla on taskussa kaksi hittisingleä ennen varsinaista debyyttiä, ovat tunnelmat varmasti yhtä aikaa sekä äärimmäisen hyvät että jännittävät. Suunta olisi joko edelleen ylöspäin tai sitten alaspäin, kaikki riippuu täysin levystä.

AMK Dropout on levy, jonka kannessa puutarhatonttua muistuttava Kasmir poseeraa Rage Against the Machinen Battle of Los Angeles -levyn kannen mieleen tuovan tiiliseinän edessä. Levyn nimikin on suora viittaus itseensä Kanye Westiin. Jo ennen kuin pääsi itse levyn pariin, aloin spekuloimaan, että uppoaako Kasmir levyllään referenssien suohon eikä kuulostakaan Kasmirilta.

Lievä pessimistisyyteni kuitenkin huuhtoutui heti ensimmäisen kappaleen, Valkoista Kohinaa, soidessa. AMK Dropoutilla esiintyy Suomen tähän mennessä aidoin miespoppari, jonka musiikissa ei ole häivääkään sitä tympeää "suomipop-soundia", kuten useimmilla Kasmirin kotimaisilla kilpakumppaneilla. Kasmirin kappaleet eivät ole jo valmiiksi läpikaluttuja renkutuksia, vaan se kuulostaa juuri tältä päivältä.

Biisimateriaali on levyllä äärimäisen vahva, sillä yhtäkään heikkoa sävellystä ei levyltä löydy. Läpi levyn säilyy omanlaisensa tunnelma, jonka avausraita Valkoista Kohinaa luo. Kyseinen kappale valmistaa kuuntelijan vastaanottamaan sitä seuraavan pop-ilotulituksen. Lopussa ympyrä suljetaan erinomaisesti Aavikko-kappaleella, joka jättää jälkeensä tunteen kuin hyökyaalto nimeltä AMK Dropout olisi juuri pyyhkinyt ylitsesi. Ilmiselvien hittikappaleiden ohella juuri Aavikko on yksi levyn ehdottomasti hienoimpia hetkiä. Se on juuri täydellinen tapa lopettaa tämä levy. AMK Dropout on ennen kaikkea kokonaisuus, jonka kuunneltuaan artistia katsoo täysin toisin silmin kuin ainoastaan singlekappaleiden perusteella. Kasmirista kuorituu huomattavasti monipuolisempi popartisti kuin kahden kesärenkutuksen kaveri.

Vaikka Kasmir onkin tarpeeksi karismaattinen artisti kantamaan levyn lähes kokonaan yksin omilla hartioillaan, Pyhimyksen vierailu Onnellinen Mies -kappaleella on omanlaisensa piristysruiske, joita levylle olisi voinut viljellä enemmänkin. Edes toisen samanlaisen.

Pahin kompastuskivi albumilla on kenties ajoittain lyriikat, jotka pahimmillaan ovat korviin työnnettäviä ruosteisia nauloja. Kuuntelijana tuntee itsensä vähän jopa ylenkatsotuksi ja suoraan sanottuna tyhmäksi, kun onnistuneen poplyriikan sekaan on upotettu sanoituksia, jotka kuulostavat juuri siltä, ettei ole viitsitty edes yrittää. Mieleen hiipii ikivanha kirous, ettei lyriikka muka olisi merkittävä osa popkappaletta. "On sairaala sairaan tylsä", "nyt pyörä on pyörätaivaas" ja "mä haluun ajaa niinku Ryan Gosling ja tatuoida sun kuvan mun nahkarotsiin" kaltaiset sanoitukset maistuvat vähän samalta kuin homeinen leipä. Toisaalta myönnän sortuvani tässä kohtaa hienoiseen saivarteluun, mutta jos artisti huokuu näin suurta potentiaalia, minä myös vaadin levyltä paljon. Muutoin sujuvan ja paikoitellen jopa nerokkaan poplyriikan joukkoon heiteittyinä tällaiset latteudet laskevat ainakin omaa tunnelmaani.

Se, mitä Kasmirin debyytiltä puuttuu, kun verrataan kansainvälisiin menestyslevyihin, on suuren tuotantotiimi työtunnit. AMK Dropout nimenomaan kaipaisi juuri hyvien ideoiden hiomista ja huonojen karsimista sekä korvaamista paremmilla ratkaisuilla. Paikoitellen debyytillä on liikaa suoristettu mutkia, mitä ei voi tulevaisuudessa katsoa samalla tavalla sormien läpi, kuten debyytillä. Kasmir vaatii taustalleen enemmän resursseja. Resursseja, jotka toivottavasti näin onnistuneen debyyttilevyn vanavedessä artistin tueksi tulevat.

Koko levyn kohokohta on valtavasi pop-anthemiksi kasvava Iholla, joka tulee tulevaisuudessa soimaan ja paljon. On tunnelmaa, on pop-koukkuja huudatuksineen ja koko klubin mukaansatempaava EDM-nostatus. Iholla on hävyttömän tarttuva ja täysverinen on hitti. Juuri se kappale, joka jää kappaleena elämään omaa elämäänsä vielä pitkäksi aikaa, vaikka suurin kiima levyn ympäriltä jo olisikin laantunut.

AMK Dropout on häikäisevä debyytti ja Kasmirista puhuttaessa pitää muistaa, että tämä tähti on vasta syttynyt. Käsissämme on vuoden merkittävin kotimainen tulokas, suomalaisen popmusiikin tiennäyttäjä.

Tärppilista osa 1

NEØV-yhtyeen nimi on vaivannut minua usein ja pitkään. Ensinnäkin olen usein arvuutellut, mitäköhän se mahtaa edes tarkoittaa. Mitä enemmän olen nimeä pohtinut, sitä enemmän olen alkanut pitää siitä. NEØV, sekä yhtyeen nimenä että itse yhtyeenä, tuo mieleeni jollain tasolla tanskalaisen Mew'n. Molempien yhtyeiden musiikista huokuu läpi tietynlainen pohjoismainen tunnelma ja sielunmaisema. Musiikki yhtä aikaa hohkaa lämpöä, mutta siitä huolimatta tuntuu viileältä. Vähän kuin kamiina, joka lämmön sijaan säteilisi viileää ilmaa, vaikka kuinka lisäisi puita.

Toinen asia, joka NEØV-yhtyeen nimessä minua on jo pitkään häirinnyt, on se, miten se oikein kuuluisi sitten lausua. Omassa päässäni olen vääntänyt sen lausumisen muotoon "nöf", koska todella toivon, että se todellisuudessakin lausuttaisiin niin. Silloin Mew'ta ja NEØV:ia yhdistäisi myös musiikin lisäksi niiden onomatopoeettiset, ja hirveän söpöt, nimet.

The Rain People toinen singlelohkaisu yhtyeen tulevalta levyltä, jolta aiemmin on jo kuultu tajuttoman tarttuva Laketown. Kakkosalbumin julkaisua on povattu ensi vuoden alkuun ja tuleva levy kulkee nimellä Dominique. NEØV on yhtye, jonka julkaisuja aina vähän jo odottaa ja joka kerta ne yllättävät positiivisesti.





Jos edellisellä kappaleella oli pohjoismaista viileyttä, niin Lydia Ainsworthin kappaleella Hologram pohjoisesta puhaltava tuuli sen kuin yltyy. Rauhallinen pianomelodia on kappaleen tukiranka, jonka ympärille kanadalaisneito luo tunnelmaa sekä tummanpuhuvalla laulullaan että lyriikoillaan. Kappaleen hämyisät taustat sekä elektroniset koukut tukevat artistin luomaa tunnelmaa, ja saavat sen kuulostamaan äärimmäisen tuoreelta tavaralta, kuten Hologram onkin.




Lopuksi yhtye, joka löytää paikkansa luultavasti jokaisen 90-luvun indierockista diggaavan sydämestä. Kanadalaisyhtye Heat tuo musiikissaan kyseisen vuosikymmenen takaisin tähän päivään. Musiikissa yhdistyy niin The Pavement, Guided By Voices, The Jesus And Mary Chain kuin myös muutaman vuosikymmenen kauemmas historiaan ulottuva The Velvet Underground. Heatin kappaleessa Rooms on 90-luvun rosoisuutta, mutta sen päälle on lisätty tarttuvat, ja hyvin kliiniset, kitaramelodiat. Kappaleen kliinisyys on sekä hyvä että huono asia. Se on tarpeellinen pesäero 90-luvun välille, ettei kappale kuulosta vain umpitylsältä pastissilta. Toisaalta silloin kappaleen tunnelmasta häviää myös tunkkaisuus ja utuisuus, joka yhtyeen esikuvien musiikissa vielä nykyäänkin vetää voimakkaasti puoleensa.

Parasta tässä ja nyt -viikkokatsaus osa 5

Parasta tässä ja nyt -soittolista on Spotifyssa jatkuvasti päivittämäni soittolista, jolle päätyvät kaikki kappaleet, jotka juuri tässä ja nyt ovat kuuntelemisen arvoisia. Toisin sanoen minä suodatan tälle listalle kaikki tämän hetken kuumimmat kappaleet, jotta sinä voit vain kuunnella ja nauttia. Kuten odotettua, intin vuoksi kirjoitusteni määrä on luonnollisesti romahtanut. Soittolistaa seuraamalla pysyt kuitenkin perillä uusista julkaisuista ja tuttavuuksista, joista normaalisti blogissani kirjoittaisin.

Viimeisen kahden viikon ajan yksi albumi on ollut ylitse muiden, joka jokaisessa mahdollisessa välissä on päätynyt pyörimään soittimessani. Kevin Martinin, eli The Bugin, uutukainen Angels & Devils on albumi, jolla nimensä mukaisesti enkelit ja demonit kohtaavat toisensa. Levyn huumaavuus perustuukin mielestäni juuri näiden kahden teeman yhdistämiseen ja niiden synnyttämän räikeän kontrastiin. Levyä kuunnellessa ei aina ole täysin varma, mitä siitä pitäisi ajatella tai miten edes siihen suhtautua. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Death Gripsin yltiöaggressiivinen ulosanti tulee mukaan Fuck a Bitch -kappaleella, ymmärtää, ettei Angels & Devils -albumin muodostamaa maailmoiden yhteentörmäystä pidäkään ajatella järjellä. Angels & Devils on silkkaa tunteiden vuoristorataa, josta saa eniten irti, kun vain tyytyy istumaan kyydissä ja nauttimaan ajelusta.

Kotimaisen edustuksen merkittävin kappale soittolistalla on kenties Tanssilattialla hitistään tutuksi tullut tuottajakaksikko Sima. Yhtye nimittäin julkaisi uuden singlen, Tää on rakkautta, jolle duo on saanut mukaansa myös Neon 2 -yhtyeen feattaajaksi. Tää on rakkautta jatkaa samaa linjaa kuin edeltäjänsä, suurimpana erona on kuitenkin se, ettei kaksikkoa löydetäkään enää tanssilattialta, kuten edellisellä sinkullaan he julistavat. Tanssilattia vaihtuu karaoke-lavaksi ja tanssimuuvien sijaan kauniimman osapuolen huomio kiinnitetään Neon 2 -versioinnilla.

Viikon koukuttavimmasta pop-kappaleesta huolen on pitänyt Jessie Ware, joka on uuden albumin singleillä nostattanut huomattavasti odotuksia tulevasta albumista. Jo aiemmalla Tough Love -singlellä riemunkiljahduksia herättänyt naisartisti julkaisi viime viikolla kappaleen Want Your Feeling, joka yltää melkein edeltäjänsä tasolle. Mikä tärkeintä kappale osoittaa, että brittineidon sävellyskynä on pysynyt terässään ja tuleva albumi on takuulla odotuksen arvoinen julkaisu.

Olen huomannut pienen muutoksen omassa musiikkimieltymyksessäni. Nimittäin nyyhkypopin kuunteluni on vähentynyt viimeisen vuoden aikana dramaattisesti. Yksinäisen sielun sydänverellä kirjoitetut melodramaattiset popveisut ovat saaneet väistyä. Tätäkö tarkoittaa se, että on onnellinen? Kohtasin kuitenkin kappaleen, joka pysäytti ja liikutti jotain sisälläni herkällä tulkinnallaan. Ben Howardin uutukainen End Of The Affair on juuri sellainen kappale, jota kuuntelemalla sydänsurut huuhtoutuisivat paremmin kuin alkoholi tulisi koskaan huuhtomaan.

Nämä muutamat maininnat sekä paljon muuta löytyvät soittolistalta, joka on upotettu tekstin loppuun. Bitte schön!

Popmusiikin syöpäläinen ja toivonkipinät

Uskoni nykymusiikkin koki kovan kolauksen viime perjantaina kuunneltuani Nicki Minajin uuden Anaconda-kappaleen ja sen musiikkivideon myötä. Mieleni teki käpertyä suihkun alle sikiöasentoon ruikuttamaan, tätäkö on nykypopmusiiki? Kyseisen musiikkivideon pakaroihinkin on saatu mahtumaan enemmän täytettyä kuin itse kappaleeseen, mikä on sinällään myös saavutus. Eikä se edes ollut kappale tai sen video, joka oksettavuudellaan syöksi minut tähän epätoivoon, vaan se tosiasia, että joku oikeasti kuuntelee ja pitää tästäkin kappaleesta. Vaikka pidänkin itseäni kulttuuriliberaalina "kukin kuuntelee mieleistään musiikkia" -mantran hokijana, olen suoraan sanottuna huolissani siitä, mitä kyseisen kappale kertoo myös sen kuuntelijakunnasta. Mainittakoot vielä, että videota on katsottu viikossa 60 milj. kertaa. Minä, Markku 19-vee, olen huolissani nykynuorista. Ei ihme, että nuoriso voi pahoin ja masentuu, jos sen pollaan survotaan tällaista paskaa.

Loppuosa tästä kirjoituksesta käsittelee kappaleita, jotka palauttivat uskoni popmusiikkiin, joten peput saavat jäädä tähän. Jos kuitenkin haluat lisää puhetta pepuista, käy lukemassa Tulensytyttäjä-blogin teksti: Puhutaanko hetki pepuista? 



Billie Black on nuori 19-vuotias jazzlaulaja, joka vaihtoi saksofonit downtempo-biitteihin ja julkaisi hyvin riisutun debyyttisinglensä I Waited For You. Kappaleen riisuttu tuotanto jättää tilaa nuoren naisen upealle äänelle, jonka Billie erinomaisesti käyttääkin hyväkseen. Kappaleen unelias tunnelma ja laulun tiivis läsnäolo ovat hyvin koukuttava yhdistelmä.




Brittineidoilla tuntuu menevän oikein mukavasti elektronisen popmusiikin saralla, sillä Billie Blackin tapaan kyseisen saarivaltion kasvatti Shannon Saunders on julkaissut Sheets-kappaleen, jonka pyörittämistä soittimessa ei tarvitse kainostella. Vaikka kappaleita yhdistääkin elektroninen äänimaailma, ovat ne luonteiltaan kuin yö ja päivä. Toisin kuin Billie Black, Shannon Saunders luottaa kappaleellaan tarttuvaan kertosäkeeseen sekä koukkuihin, jotka uppoavat kuuntelijaan kuin häkä.




Walk on kappale, joka esittelee Kwabs-nimisen upealla baritoniäänellä varustetun soul-laulajan. Kappaleella ei ole tarjottavanaan mitään uutta eikä edistyksellistä, vaan se on puhtain paperein tehtävästään suoriutunut pop-kappale, eikä siitä moitteen sijaa löydy. Kappaleen kruunaa Kwabsin täyteläinen ääni, jota jo itsessään kuuntelee enemmän kuin mielellään. Vaikka kertosäkeissä kappale kasvaa todella suureksi ja mahtipontiseksi, on Kwabsin muhkea ääni kyllin vahva pitämään kappaleen hallinnassa eikä ote pääsi karkaamaan, tai edes lipsumaan. Aloe Blaccilla on nyt haastaja.

Poimintoja

Lyhyesti virsi kaunis, eli muutamia tuoreita kappalevalintoja.

Lontoolaistrio Looksin tuore debyyttisingle Everest tuo mieleeni voimakkaasti Alt-J:n musiikin ja erityiseti kappaleen Breezeblocks, joka kolahti allekirjoittaneelle todella lujaa kaksi vuotta sitten. Vaikka kappale sisältää tyylikkäitä groovailuja ja funkahtavia kitarariffejä, kaikkein keskeisimpiä ovat kertosäkeen hävyttömän hienot synasoundit. Kertosäkeen syntikat ovat kappaleen suola, joka saa janoamaan Looks-yhtyeen musiikkia lisää ja lisää.



Beastmilk julkaisi viimevuotiselta debyyttialbumiltaan musiikkivideon kappaleestaan The Wind Blows Through Their Skulls. Yhtyeen apoalyptisen musiikin lisäksi myös videolla vallitsee maailmanlopuntunnelmat, kun ihmiset tanssivat ydinsodan varjossa kuin viimeistä päivää – kirjaimellisesti. Erittäin hyvä kappale on saanut arvoisensa videon.




Jos Looks tarjoili jo laadukasta synapoppia, ei suomalainen superkaksikko Sin Cos Tan jää uudella kappaleellaan Love Sees No Colour jälkeen. Juho Paalasmaa ja Jori Hulkkonen tietävät tarkkalleen, mitä tekevät. Vaikka duolla on ollut tiukka julkaisutahti, ei se ole näkynyt ainakaan negatiivisesti laadussa. Blown Away -albumia enteilevä single ei ainakaan jätä kysymysmerkkejä ilmoille, vaan se osoittaa Sin Cos Tanin olevan kovassa iskussa – edelleen.



Idiomatic, tuo Tampereen oma Coldplay, on täällä taas uuden musiikkivideonsa kanssa. Old River -kappaleellaan yhtye pitää kertosäkeensä niin suurina ja mahtipontisina, että stadionin käydessä liian pieneksi yhtyeen on pitänyt siirtyä avaraan metsään kuvaamaan itselleen videon. Idiomatic on kuitenkin parhaimmillaan juuri mässäillessään suurella soundillaan, joka kevyesti täyttäisi stadionin taikka kaksikin. Joillekin mahtipontisuus ja pompöösit sävellyksen vain yksinkertaisesti sopivat. Silloin mahtipontisuus kuulostaa hienolta, vaikka pompöösiys menisikin välillä överiksi.

Levyarvostelu: Ghost Stories viettelee kaikkia – ei hurmaa ketään

Coldplay herätti toiveikkaita odotuksia kahdella ensimmäisellä singlejulkaisullaan, mutta löi kolmannella singellä lujaa vastapalloon. A Sky Full of Stars -kappaleen myötä pahimmat pelot alkoivat käydä toteen ja näytti siltä, että Coldplay on astumassa itse kaivamaansa sudenkuoppaan. Yhtyeen on opittava kantapään kautta, että "jokaiselle jotakin on ei mitään kellekään", kuten Ruger Hauer on lausunut.

Pahinta Ghost Storiesin tavassa flirttailla jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan, on sen hävyttömän ilmeinen tapa tehdä se. Levyn tunnelmallisuus houkuttelee yhtyeen ensimmäisten levyjen nimeen vannovia kuuntelijoita, varovainen kokeellisuus flirttailee trendejä seuraavien kuuntelijoiden kanssa ja viimeisenä A Sky Full of Stars yhdessä Aviciin kanssa pyrkii pyydystämään samaan haaviin jokaisen mahdollisen radiokuuntelijan ns. "varmalla hitillä". Ghost Storiesin vaikuttaa lämpimältä ja intiimiltä levyltä, mutta lopulta kaikki osoittautuu harhaksi ja todellisuudessa levy on kylmä sekä etäinen. Levyn jälkeen itsensä tuntee lähinnä petetyksi ja hyväksikäytetyksi. Kerran kaiken koettuaan on pienoinen kynnys aloittaa kaikki alusta ja kuunnella levy uudelleen – sitä seuraavista kuunteluista puhumattakaan.

Levyn parhaita hetkiä ovat Colplaylle luontevat kappaleet, kuten Another's Arms ja Ink, jotka edustavat yhtyeen parhaita puolia, eli melodiavoittoista tunnelmointia. Ink piristää tarttuvalla melodiallaan, jonka koukut tarttuvat tiukasti kiinni. Another's Arms taas ihastuttaa intiimillä soundillaan ja tunnelmallaan. Ja onhan levyllä totta kai vielä singlenä julkaistu Magic, joka on kaikilla mahdollisilla mittareilla katsottuna älyttömän hyvä kappale. Muutama onnistuminen ei kuitenkaan riitä peittämään alleen kolkkoa ja ankeaa kokonaiskuvaa.

Levynä Ghost Stories on kuin näivettynyt parisuhde, jonka osapuolet lausuvat toisilleen tyhjiä lupauksia paremmasta ja lopulta aina uudestaan pettyvät toisiinsa kiroten, miksi odottikaan mitään muuta. Silti se ajoittain muistuttaa siitä, mihin toisessa alunperin rakastuikaan. Toivon liekki syttyy uudelleen ja jää kytemään odottaen, jos se vielä joskus roihtaisi takaisin liekkeihin.

Nosto: Sähkö Neitsyt - Uros 24/7

Olkoon Paholaisen Töitä tai ei, jos Sähkö Neitsyt olisi Eedenin puutarhassa kypsynyt hedelmä, söisin sen yhtään kyseenalaistamatta. Sen verran kutkuttavaa elektronista musiikkia kyseinen yhtye tekee – ainakin viime perjantaina julkaistun Uros 24/7 -digisinglen perusteella.

Epäilin jo, että kuulokkeiden läpi kulkeva musiikki liitti minut osaksi verkkovirtaa, sillä Sähkö Neitsyen musiikki on kuin kehon läpi kulkeva sähkövirtaus. Uros 24/7 -nimikkokappale tuo mieleen vahvasti Riston musiikin, erityisesti uusimman julkaisun II tyylisen tuotannon, kuten kappaleen Tiedän millainen on ihminen. Sähkö Neitsyt on kuitenkin huomattavasti, noh, sähköisempää. Groovaavia ja hyvin tyylikkäitä elektrosoundeja!

Digisinglen jälkimmäisellä kappaleella, Paholaisen Töitä, vallitsee vanhaa 8-bittistä videopeliä muistuttava tunnelma. Pystyn sieluni silmin näkemään, miten Megaman käy viimeiseen taistoon loppuvastustaan vastaan tämän kappaleen soidessa taustalla. Paholaisen Töitä -kappaleen tasaisen rytmikkäästi purkautuvat sähkövaraukset turruttavat kuuntelijan lähes transsia muistuttavaan olotilaan. Päinvastoin kuin Uros 24/7, jonka groovailevat kitarat saavat liikehtimään tahdissa, Paholaisen Töitä kiinnittää kuuntelijan istuimelleen kuin sähkötuoliin.

Digisingle löytyy myös Spotifysta ja Uros 24/7 -kappale on lisätty blogin soittolistalle, johon pääset käsiksi sivupalkista.

Viikkokatsaus osa 3

Kappalesato on ollut kuluneella viikolla jälleen erittäin hedelmällinen ja haasteellisempaa on ollut miettiä, mitä jättäisin listaltani pois.

Koko soittolistan eeppisin ja kunnianhimoisin kappale on Fucked Upin odottamattomalta Year of the Dragon EP:ltä irroitettu nimikkokappale, joka kumoaa ja nuijii maanrakoon kaikki skeptiset ennakko-odotukseni. 18-minuuttinen hardcore punk -eepos voi olla joko mestariteos tai täysfiasko, siitä ei ole välimuotoja. Year of the Dragon on mestariteos eikä mitään vähempää.

Kotimainen hiphop on jälleen edustettuna kaksin kappalein, kun Gracias julkaisi singlen Levels (Stream Fast, Die Young) ja DJ Kridlokkin uudelta Mutsi-albumilta olen listalleni nostanut Hynät, rahat ja ruplat -kappaleen. Graciaksen sinkku enteilee tulevaa Elengi-albumia, josta voisi povata varteenotettavaa haastajaa The Megaphone Staten hiljattain julkaistulle albumille.

Myös Mac Demarco julkaisi viime viikolla uuden albumin, jonka nimikkoraidan Salad Days nostin listalleni. Demarcon kesäinen ja kotikutoinen soundi tuo mieleen kuuman kesäpäivän, ja osaan hyvin kuvitella itseni nauttimassa auringosta riippukeinussa Salad Days -albumin soidessa taustalla.

Kesähelteisestä siirrytään Jamie xx:n viileisiin elektronisiin soundeihin, joita Sleep Sound -single tarjoilee. Kappale on tyypillinen Jamien xx:n kappale, joka nojaa pehmeään poljentoon ja matalaprofiilisiin, mutta leikitteleviin, melodioihin.

Viimein pääsemme itse pihvin pariin. Kovia albumeita tänä vuonna on jo julkaistu useampia, mutta yhtään väheksymättä on Here and Nowhere Else jopa kaikkein kovin. Rakastin jo yhtyeen edellistä Attack On Memory -albumia, vaikka pidin levyä vielä vähän hiomattomana. Edellinen oli raakaversio, joka kaipasi jalostusta ja loppuunviemistä. Cloud Nothings tarvitsi vielä kaksi vuotta aikaa kypsytellä ja paranella musiikkiiaan. Prosessin tuloksena syntyi täydellinen ja viiden tähden arvoinen Here and Nowhere Else -albumi.

Uutuudet: Gim Kordon ja CC33

Tiedätkö, mikä yhdistää Gim Kordonia ja CC33:a? Asioita on tuskin lueteltavissa kovinkaan montaa, mutta ainakin muutama sitäkin merkittävämpi.

Kelattaessa ajassa taaksepäin yhtyeitä yhdistää se, että molemmat ovat synnyttäneet melkoista kuhinaa blogosfääreissä jo ennen yhtäkään virallista julkaisuaan. Ei ole helppoo -mania on vielä kaikilla niin tuoreessa muistissa, ettei siitä tarvitse sen enempää mainita. CC33 saattaa kuitenkin vaatia muistinvirkistyksen, sillä yhtyeen laajaa huomiota kerännyt kappale Silver Spurs julkaistiin vuosien 2011 ja 2012 vaihteessa.



Oleellisin yhtyeitä yhdistävä tekijä on kuluva kevät, jolla on suuri merkitys kummallekin yhtyeelle. Molemmat yhtyeet nimittäin julkaisevat debyyttialbuminsa kuluvan kevään aikana. CC33 on kypsytellyt debyyttiään kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa. Gim Kordon päinvastoin on edistynyt ensimmäisen levynsä kanssa varsin ripeää tahtia, ja viime syksystä lähtien yhtye on ollut hyvin voimakkaasti esillä, mikä tosin on myös yhtyeen oman aktiivisuuden ansiota.

Bändejä yhdistää myös se, että molemmat julkaisivat tänään tuoretta musiikkia (ja videot). Gim Kordon julkaisi kolmannen maistaisen 9. toukokuuta julkaistavalta albumiltaan. Sä oot mun unelma, beibe on yhtyeelle tyypillisen rujo ja energinen, mutta selvästi elämäniloisempi kuin edellinen single Kaupunki tappaa sielunsa. Aina ei ole helppoo, mutta silti se kevät ja elämänilo sykkii myös Gim Kordonin rinnassa.

CC33 julkaisi kappaleelleen I used to be a teenage Amorphis fan musiikkivideon, joka on koottu 70-lukuisesta lomakuvamateriaalista. Ei voi väittää, etteikö lopputulos olisi vakuuttava, sillä video suorastaan huokuu lämpöä ja nostalgiaa. Olettaisin, että kyseinen kappale löytyy myös tulevalta 1. huhtikuuta julkaistavalta albumilta. Ainakin se olisi toivottavaa, sillä kappale on tunnelmoinnistaan huolimatta myös vaikuttava. Siinä on jotain, mikä säväyttää suuresti. Jännityksellä odotan, miltä CC33:n albumi tuleekaan kuulostamaan!

Viikkokatsaus osa 1

Uusia kappaleita on lisätty ja vanhoja tiputeltu hiljalleen pois. Puhun nyt siis SDL Best Right NOW -soittolistastani, johon kerään juuri tämän hetken kuumimpia uutuksia, niin sinkkujulkaisuja kuin myös uusilta albumeilta bongattuja helmiä. Lyhyin saatesanoin katsastan näin blogin puolella, mitä kappaleita sitä on tullut listalle oikein kerättyä.

Suomalaisen indierock-yhtyeen Getawaycab uusi sinkku Sing With Us lämmitti mieltä kuin vielä viikko sitten lämmittänyt kevätaurinko. Kertosäkeissä mahtipontisiin mittoihin kasvava kappale tuo mieleen Suomen kesän ja samanlaiset maisemat kuin singlen kansitaiteessa, jossa aurinko hellii hyvin perinteikästä suomalaista sielunmaisemaa.

Kotimaista linjaa jatkettaessa tulin nostaneeksi listalle myös Gim Kordonin vihdoinkin remasteroidun ja albumimuotoon saatetun Ei Ole Helppoo -singlen. Vaikkei kappaleessa enää ole sitä tiettyä uutuudenviehätystä, on se kuitenkin sitäkin kuumempi. Erittäin tiukkaa punk-musiikki julkaisi kuluneella viikolla myös No Shame, joka julkaisi singlen Jonossa Seuraava. Kappale on muuten soinut ja paljon, sillä niin tuhtia ja tiukkaa tavaraa se on sekä ulosanniltaan että sisällöltään. Jonossa Seuraava kannattaakin kuunnella oikein ajatuksella, siinä on jokaiselle illaksi hieman pohdittavaa. Saatetaan punk-linjaus vielä loppuun kanadalisen White Lungin tuoreella Drown With The Monster, joka on yhtäaikaa hyvin rujoa, mutta myös yllättävän melodista punkrockia.

Suomalaisten rokkareiden seuraksi nostin listalle myös, ainakin omasta näkökulmastani yllättävän aktin, nimittäin JVG:n, ja yhtyeen uudelta levyltä löytyvän Kartalla-kappaleen. Voitolla yöhön -albumi herätti minussa myös enemmänkin ajatuksia, joista tullaan kuulemaan tässä lähipäivinä.

Ulkomaalaisia mielenkiintoisia uutuksia listalla ovat muun muassa Tune-yardsin uusi single Water Fountain, Possen Shut Up ja amerikkalainen How To Dress Well, joka on julkaissut tämän hetken kaikkein kuumimman kappaleen Words I Don't Remember. Kappale on synaintroineen kaikkineen äärettömän tyylikäs ja tunnelmallinen. Tom Krellin hennossa ja jopa hieman varautuneessa tulkinnassa on jotain maagista ja kiehtovaa. Kaiken lisäksi kappale on loisteliaasti tuotettu. Words I Don't Remember on täyden kympin kappale.

Vuoden ulkomaiset levyt 2013

Kylläpäs taas tuli tuskasteltua tämän listan kanssa, kuten aina. Ulkomaisten albumien kohdalla oli selvää ylitarjontaa ja erityisiä vaikeuksia tuotti päättää, minkä albumin joutuisi rankkaamaan ulos listalta. Kotimaisella listalla oli tilanne vähän päinvastainen. Kotimaisten lista täyttyi helposti ensimmäisten viiden levyn osalta, mutta sen jälkeen monen albumin kohdalla joutui tarkemmin, haluaisinko sittenkään tituleerata tätä albumi yhdeksi vuoden parhaista. Erottuuko albumi tarpeeksi muiden joukosta, jotta nostaisin sen erikseen jalustalle?

Täytyy vielä sekin todeta, että tänä vuonna olen ollut hirvittävän huono musadiggari. Pääasiassa olen ollut äärimmäisen skeptinen useita, erityisesti suurten tekijöiden, levytyksiä kohtaan. Näistä mainitakseni Kanye West, The National ja Vampire Weekend nyt ainakin. Yhtäkään mainituista en kuunnellut viikon, kuukauden tai edes kahden kuukauden sisällä julkaisusta, vaan ensikosketukset jokaiseen albumeista taisi saada ensikuuntelunsa vasta marraskuussa. Minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut ajatus. Sittemmin kukin esimerkeistä nousi tälläkin listauksella erinomaisille sijoituksille.

Tarkoitus oli tehdä samaan listaukseen molemmat top-listat, mutta pelkästään ulkomaisten levyjen listauksessa kului niin paljon aikaa, että kotimaisen listan tekeminen siirtynee väkisin viikonlopulle.

Ulkomaiset TOP 6:
6. Arctic Monkeys - AM

Arctic Monkeys jatkaa sarjaani levyistä, jotka kuuntelin ensimmäistä kertaa vasta parisen viikkoa sitten. Tavallaan pidin ja pidän sinkkulohkaisusta Do I Wanna Know?, mutta tavallaan alusta asti vihasin ja vihaan sitä vieläkin. Kappaleessa on mahtava koukku, melodiat ja kokonaisuudessaan oikeasti todella hieno kappale, mutta luoja miten joka kerta turhaudun siihen äärettömään hitaasti ja vaivaalloisesti suossa rämpivään poljentoon. Mutta toisaalta sekin sopii äärimmäisen hyvin itse kappaleeseen. Kuten voi huomata, kyseinen sinkku herättää hyvin ristiriitaisia tuntemuksia. Ei, ei huolta. En ymmärrä itsekkään täysin mitä tarkoitan. Palatakseni takaisin levyn pariin, niin R U Mine? -kappaleella sitten vihdoin jysähtää. Tiedä sitten onko tarkoituksellista, että raskaasti tallustavan aloituksen jälkeen AM vähän kuin herätelläkseen kuuntelijan potkaisee nivusille ja sellaisella asenteella, ettei voi enää vastustaa. Tästä päästäänkin erinomaisella aasinsillalla siihen miksi AM vielä viime hetkillä syrjäytti Vampire Weekendin uuden albumin listalta kokonaan ulos. AM:lla musiikki on soitettu sellaisella intensiteetillä, sillä tietyllä "rock-asenteella", ettei Vampire Weekend kestänyt enää vertailua. Siksi Modern City of Vampires saisi tyytyä listani 7. sijaan, jos sellainen jaettaisiin.

Suoranaisia heikkoja hetkiä ei AM:lta taida edes löytyä.


5. Arcade Fire - Reflektor

Ulkomaisten albumien listalta löytyy tasan kaksi albumia, joista olin täpinöissäni jo ennen julkaisua ja kuuntelin levyt välittömästi, kun siihen tarjoutui mahdollisuus. Reflektor on niistä toinen. Vuoden yksi hämmentävimpiä levyjä. Aluksi Reflektor-singlen tiukat diskobiitit saivat monet kriitikot kuolaamaan sateenkaaria ja yhtä monet repimään pelihousunsa. Afterlife sai yleisesti jo huomattavasti suopeamman vastaanoton, mutta voi pojat kuin itse järkälemäinen albumi julkaistiin. Mediaa seuratessani tuntui, ettei kukaan oikein osannut sanoa, mitä levystä pitäisi ajatella. Reflektor on äärimmäisen kunnianhimoinen albumi, joka samalla aiheuttaa sen äärimmäisen hämmentävyyden. Levyllä on äärimmäisen kovia ja täyden kympin arvoisia kappaleita, mutta niiden vastapainoksi levylle on yhtyeen itsekontrollin pettämisen seurauksena lipsahtanut muutama mitäänsanomattomuus. Vaikka levyn on kuunnellut lukuisia kertoja niin yhdellä istumalla kuin pätkissä ja takaperin sekä ylösalaisin, on levyllä kappaleita joista ei jää oikein mitään muistikuvaa. Kappaleet jäävät tyhjänpantiksi täytemateriaaliksi, jota a) tuplalevylle ei olisi ollut tarpeen laittaa ja b) Arcade Firen sävellyskynä on terävämpi, mitä kyseiset kappaleet antavat ymmärtää. Toisella levyllä ote kuitenkin huomattavasti parantuu ja keskilevyn suvantovaihe jää jo hieman varjoon, mikä nostattaa levyn kokonaisarvoa huomattavasti.

Reflektor on oikeasti mielestäni erittäin hyvä levy kokonaisuudessaan ja se sisältää kourallisen loistavia kappaleita. Niin ja muuten, rankkaan tämän levyn korkeammalle kuin edeltäjänsä The Suburbs.


4. Deafheaven - Sunbather

Olin täysin muutu jo sillä sekunilla, kun kuulin ensimmäistä kertaa sinkkujulkaisen Vertigon. Vertigo ja Deafheaven oli jotain niin erilaista kuin kaikki muu. Pitchfork-ystävällistä bläkkistä, kuten metal-puritaanit ovat Sunbatheria kutsuneet. Sunbather on yksinkertaisesti kuuntelukokemus. Se ei ole levy, jota voi analyyttisesti purkaa paloihin ja arvioida miten hyvin palaset loksahtelevat kohdalleen. Sunbather on levy, joka saa kuuntelijan tuntemaan ja kokemaan asioita. Se saa kuuntelijan kokemaan äärimmäisen pakahduttavaa oman itsensä sisältä ulospuskevaa tuskaa ja ahdistusta kesäisellä hiekkarannalla auringon hyväillessä pilvettömällä taivaalla ja varpaiden lilluessa lempeässä rantavedessä.

Sunbather on albumi, jolla sisäinen pimeys kohtaa auringonvalon. Sunbather on jotain, jota ei voi edes käsittää kuuntelematta. Ei tätä levyä voi pukea sanoiksi.



3. Kanye West - Yeezus

Tämä vuosi on omalta osaltani ollut selkeästi hyvä vuosi kokeellisemmalle musiikille. Olen huomannut kuuntelevani sitä enemmän ja huomannut vielä pitävänikin siitä. Pitäväni paljon. Yeezus lukeutuu tähän kokeellisempaan osastoon sekä yleisesti että Kanyen omaan tuotantoon verrattaessa. Pitkään jätin kuuntelematta Yeezus-levyn, mutta ensikuuntelulta jäin Kanyen viitoittamalle tielle. Levy kolahti lujaa heti ensimmäisellä kuuntelulla ja sai janoamaan levyä lisää ja lisää. Levyssä on omanlaistaan vaaran tunnetta. Ärhäkän ja kokeellisen soundimaailman lisäksi myös Kanye West itse on aiempaa aggressiivisempana niin kirjoittamissaan lyriikoissa kuin myös tavassaan esittää ne. Koko hullunmylly kulminoituu irtoinaiselta vaikuttavaan, mutta albumin loistavasti lopettavaan Bound 2 -kappaleeseen, jonka aikana Kanye-herra kuulostaa siltä kuin voisi jatkaa lyriikoidensa lausumista vaikka maailman tappiin asti. Siis jos siihen olisi tarve, mutta eihän jumalalla ole.




2. The National - Trouble Will Find Me

Valtaosa musiikkimedian ihmisistä tuntuu jakavan saman kokemuksen Trouble Will Find Me -albumin kanssa. Ensikuunteluilla herää pientä pettymystä, mutta kun levyn antaa ajan kanssa hautua alitajunnussa ja kypsytellä itseään, korvaa albumi kaiken vaatimansa kärsivällisyyden moninkertaisesti. Levy on tulvillaan hienoja kappaleita ja melodioita. Kokonaisuutena se on hyvin raskauttava, mutta äärimmäisen kaunis levy, joka kasvaa jokaisella kuuntelulla suurempiin sfääreihin. Fireproof ja I Need My Girl -kappaleiden kaltaiset pakahduttavan kauniit mahtipontisuutta uhkuvat balladit ovat sävellyksinä levyn, The Nationalin ja vuoden ehdotonta parhaimmistoa. Juuri kyseisistä kappaleista löydän jopa jotain Fake Empiren kaltaista melankolista ja kaunista tunnelatausta. 13 kappaleen levyltä löytyy tusina ja yksi kaunista, koskettavaa ja erinomaista kappaletta.

Välillä itsekin ihmettelen, miksen rankannut The Nationalia ykköseksi.

1. Disclosure - Settle

Vuonna 2013 julkaistu levy, josta olen ehdottomasti nauttinut eniten ja jota olen eniten kuunnellut, on ehdottomasti Settle. Lawrencen veljeksistä muodostuvan Disclosuren tuore tanssimusiikki yhdistelee huolettomasti musiikkityylejä toisiinsa ja käyttää niitä hyväksi omiin tarpeisiinsa ja visioonsa. Disclosure tekee tanssimusiikistaan täydellisesti omankuuloistaan. Kesällä julkaistu Settle olikin erittäin tervetullut uusi tulokas tanssimusiikin maailman ja erinomainen vastapaino toiselle vanhan liiton parivaljakon Daft Punkin myöskin kesällä tanssittaneelle albumille. Nuori haastaja vei tällä kertaa kirkkaasti voiton veteraanista. Menivät vielä julkaisemaan julmeton hyvän remixin Jessie Waren Running-kappaleesta, joka löytyy levyn special painoksesta.

Settle on oikeasti parasta huumetta heti elämän jälkeen. Ei lisättävää.