Nosto: Black Lizard - Turquoise

Muistan, kun kuulin Neil Young & Crazy Horsen kappaleen "My My, Hey Hey" ensimmäistä kertaa. Oloni oli ristiriitainen, äärimmäisen ristiriitainen. Yhtä aikaa tunsin iloa ja onnea, mutta toisaalta samalla olin lohduton ja surullinen. Ja kaikki tunteet siis yksinomaan olivat kappaleen synnyttämiä. Samaan lokerikkoon menee myös esimerkiksi CMX:n Ruoste, joka lohduttoman ankeista lyriikoistaan huolimatta on mystisellä tavalla tyyni ja seesteinen. Vähän kuin katsoisi maailman palavan ja joku tarttuisi olkapäästä kuiskien rauhoittelevia sanoja korvaani.

Samanlaisia tuntemuksia herätti myös Black Lizard kappaleellaan Turquoise, joka löytyy yhtyeen elokuussa julkaisemalta EP:ltä nimeltä Burning. Vähän jopa hävettää myöntää, miten totaalisesti olen päästänyt kappaleen livahtamaan ohitseni, sillä kuluneella viikolla julkaistu kappaleen musiikkivideo sai minut ihmettelemään, miksen ole noteerannut kappaletta mitenkään vielä aiemmin. Ehkä se vain hukkui johonkin EP:n syövereihin ja vasta itsenäisenä julkaisuna pääsi esiintymään valokeilassa.

Turguoise on täydellinen kappale tällaiseen raukeaan sunnuntaiaamuun, millaisessa tätä tekstiä juuri nyt kirjoitan. Ulkona värit on kyllästetty harmaudella. Ei sada, mutta ilma sumeana vedestä, kuin sade olisi seisahtanut paikalleen. Samankaltaisissa tunnelmissa liikutaan myös kappaleen musiikkivideossa. Tunnelma ei ole aivan yhtä melankolinen kuin omani, sillä jäiset maisemat, veden virtaus ja liekin lepatus pimeässä huoneessa jättävät jälkeensä sisältäpäin hehkuvan lämmön ja mielenrauhan.

Kuten saatteessa Onni Nieminen, jonka käsialaa video on, sanoo: "Veden kulku merestä sumuun ja lopulta jäähän (ja taas vedeksi) sekä liekin lepatus on minulle kuin lohdullisia viestejä jostain rajojen takaa."

Tämän tunnelman kappale ja musiikkivideo tavoittavat erinomaisesti.

Parasta juuri nyt: Teksti-TV 666 - 1

Rakkaat lukijat, minulla on sittenkin elämä. Intissä sitä huomaa, miten täyteen toimintaa voikaan sulloa kaksi vapaata päivää viikonloppuna. Niin täyteen, ettei edes blogia ehdi kirjoittaa, vaikka ennen palvelukseenastumista olisikin selvästi suunnittelut varaavansa vapaapäivilleen "blogi-hetkiä".

Ensimmäisillä palvelusviikoillani minulla on ollut loppujen lopuksi naurettavan vähän aikaa edes kuunnella musiikkia, mutta yksi levy on sekä pituutensa että erinomaisuutensa ansiosta päätynyt toistuvasti raikaamaan soittimestani. Teksti-TV 666:n debyytti-EP, nimeltään 1, on tiukka parikymmenminuuttinen post-punkia, joka on tulvillaan kitaramelodioita ja brutaalia runttausta.

Levy on vierailu räkälään, joka on savusta niin sakeana, ettei eteensä nää. Ilmassa löyhkää hiki ja voimakas spiidin katku. Takaraivossa jyskyttää koko ajan pieni vaarantunne ja itsesuojeluvaisto käskee kääntyä pois samalla, kun utelias mieli haluaa suunnistaa entistä syvemmälle savun sekaan. Terveystiedon tunnilla hoettu mantra, että ensimmäiseenkin kertaan voi jäädä koukkuun, unohtuu ja eikä edes ehdi ymmärtää jäänensä nalkkiin. Pitää saada jatkuvasti enemmän ja suurempia annoksia, kunnes mikään ei enää tunnu riittävän. Parin vuoden kuluttua löytää itsensä muiden Teksti-TV 666 -narkomaanien kanssa Piritorilta odottelemasta kyytiä taivaseen ja vaikeroimasta: "Lisää spiidiä!" Kumpi vain kelpaa, kunhan kyse on Tekstareista. Molempi parempi, totta kai.

Nosto: Ghost of Jack Nance - You Never Come Around Anymore

Postpunk tuntuu elävän tällä hetkellä Suomessa uuden tulemisen aikakautta. Solitin rosterin uusin tulokas Ghost of Jack Nance on jo kolmas tämän kevään aikana tässä blogissa esillä ollut tuore kyseisen tyylilajin edustaja. Eikä ole valittamista, sillä eihän hyviä postpunk-bändejä ole koskaan liikaa, ja Ghost of Jack Nance jatkaa suomalaisyhtyeiden laadukasta linjaa.

#kovaapaskaa -blogin Jukka jo kirjoituksessaan nosti kissan, tai oikeastaan mörön, nimeltä Joy Division pöydälle. Yhtye itse sen tiedostaa ja varmasti kyllästymiseen asti on saanut jo asiasta kuulla, tai ainakin tulee kuulemaan. Uhka vai mahdollisuus – onko sillä sittenkään edes niin väliä? Loppujen lopuksi olisihan populaarimusiikin jäänyt alunperinkin suhteellisen lyhyeksi, jos jokaista lipunkantajaa pitäisi välttää kuin ruttoa.

Musiikiltaan kuvailisin Ghost of Jack Nancen olevan kuin vakavaan psykoosiin vaipuneen mielen muovaama yhdistelmä Joy Divisionia ja The Jesus And Mary Chainia. Yhtyeen vinoutuneessa visiossa The Jesus And Mary Chainin mieleen tuovat melodiakuviot surisevat kuin viimeistä päivää, mutta kappaleen poljento, sen kaiutukset ja ennen kaikkea solisti huokuvat Joy Divisionia. Loppujen lopuksi Ghost of Jack Nance on kuitenkin enemmän kuin pelkkä osastensa summa. Siksi vertailukohtien ylenpalttinen märehtiminen on mielestäni lähinnä tarpeetonta saivartelua. Tai sitten Ian Curtisin maan päälle vaeltelemaan jäänyt haamu kummittelee suomalaisyhtyeen musiikissa. Mene ja tiedä.

Loppuun vielä huomio, jonka vuoksi meinasin menettää eiliset yöuneni: Teksti-TV 666: "Sä et tuu enää takaisin koskaan" ja Ghost of Jack Nance: "You Never Come Around Anymore". Onko tämä nyt vain pelkkää sattumaa vai jokin postpunkkareiden salaliitto?

Poimintoja

Lyhyesti virsi kaunis, eli muutamia tuoreita kappalevalintoja.

Lontoolaistrio Looksin tuore debyyttisingle Everest tuo mieleeni voimakkaasti Alt-J:n musiikin ja erityiseti kappaleen Breezeblocks, joka kolahti allekirjoittaneelle todella lujaa kaksi vuotta sitten. Vaikka kappale sisältää tyylikkäitä groovailuja ja funkahtavia kitarariffejä, kaikkein keskeisimpiä ovat kertosäkeen hävyttömän hienot synasoundit. Kertosäkeen syntikat ovat kappaleen suola, joka saa janoamaan Looks-yhtyeen musiikkia lisää ja lisää.



Beastmilk julkaisi viimevuotiselta debyyttialbumiltaan musiikkivideon kappaleestaan The Wind Blows Through Their Skulls. Yhtyeen apoalyptisen musiikin lisäksi myös videolla vallitsee maailmanlopuntunnelmat, kun ihmiset tanssivat ydinsodan varjossa kuin viimeistä päivää – kirjaimellisesti. Erittäin hyvä kappale on saanut arvoisensa videon.




Jos Looks tarjoili jo laadukasta synapoppia, ei suomalainen superkaksikko Sin Cos Tan jää uudella kappaleellaan Love Sees No Colour jälkeen. Juho Paalasmaa ja Jori Hulkkonen tietävät tarkkalleen, mitä tekevät. Vaikka duolla on ollut tiukka julkaisutahti, ei se ole näkynyt ainakaan negatiivisesti laadussa. Blown Away -albumia enteilevä single ei ainakaan jätä kysymysmerkkejä ilmoille, vaan se osoittaa Sin Cos Tanin olevan kovassa iskussa – edelleen.



Idiomatic, tuo Tampereen oma Coldplay, on täällä taas uuden musiikkivideonsa kanssa. Old River -kappaleellaan yhtye pitää kertosäkeensä niin suurina ja mahtipontisina, että stadionin käydessä liian pieneksi yhtyeen on pitänyt siirtyä avaraan metsään kuvaamaan itselleen videon. Idiomatic on kuitenkin parhaimmillaan juuri mässäillessään suurella soundillaan, joka kevyesti täyttäisi stadionin taikka kaksikin. Joillekin mahtipontisuus ja pompöösit sävellyksen vain yksinkertaisesti sopivat. Silloin mahtipontisuus kuulostaa hienolta, vaikka pompöösiys menisikin välillä överiksi.

Nosto: Mumrunner - ZIT/RUT

Pari viikkoa sitten julkaistu Mumrunner-yhtyeen debytoiva tuplasingle ZIT / RUT on aiheuttanut minulle paljon harmaita hiuksia. En kunnolla tiennyt, miten suhtautuisin siihen. Tavallaan alusta asti olen pitänyt molemmista kappaleista, mutta toisaalta jokin – en tiedä mikä – iski vastapalloon. Kuitenkin pikkuhiljaa ajan kanssa kappaleet ovat alkaneet toimia paremmin ja kokonaisvaltaisemmin. Aluksi kappaleet saattoivat tuntua vähän yhteenliimattujen osasten summalta, mutta kuuntelujen myötä kappaleet ovat alkaneet elää omaa elämäänsä ja ne ovat kasvaneet itseään suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Toivottavasti ymmärrätte, mitä tällä tarkoitan. Esimerkiksi aluksi en tykännyt ollenkaan solistin etäisyydestä, mutta nyt en osaisi enää kuvitella lauluja toteutettavan erilailla. Niin ne ajatuksen muuttuvat.

Tuplasinkku esittelee hyvin monipuolisesti millaisesta yhtyeestä Mumrunnerista on kyse, sillä kappaleet ovat keskenään hyvin erilaiset. Yhteistä kappaleilla on tietynlainen lontoolaista ilmapiiriä hengittävä soundi – onhan yhtye kotoisin Suomen Manchesterista. Vaikka pidän paljon ZIT-kappaleen leikittelevästä shoegaze-kitaroinnista, joka tuo mieleeni voimakkaasti The New Tigersin pirteimmät kappaleet, ehdoton suosikkini on koko ajan ollut ja on edelleen RUT. Suurella sykkeellä etenevä vaihtoehtoräime, joka tuo mieleeni paikoitellen jopa suursuosikkini Cloud Nothingsin, suuret äänivallit ja etäinen laulu muodostavat oman jumalaisen kolmiyhteytensä, joka kuulostaa ihan saatanan hyvältä. Kappale on hallittua kaaosta, ja se on kaunista. Arvostan.

Tuplasinkku on kokonaisuudessaan littipeukun arvoinen suoritus. Lisää tällaista, kiitos!

Nosto: Teksti-TV 666 - Sä et tuu enää takaisin koskaan

Kuva: Santtu Vainio

Ai hemmetti, miten mielenkiintoiselta bändiltä Teksti-TV 666 vaikuttaakaan. Julkaistuja kappaleita yhtyeellä on vasta kaksi, mutta nyt jo on kuultavissa yhtyeen omaleimainen soundi. Vaikka kappaleet ovat keskenään kohtalaisen erilaisia, ovat molemmat selvästi tunnistettaviksi juuri kyseisen yhtyeen esittämiksi – ei minkään muun. Niin sanotun yhtyeen oman kädenjäljen kuulee selvästi. Uudella kappaleella paiskaavat kättä indierock, joka tuo mieleeni French Filmsin, ja Joy Divisionia muistuttava post-punk. French Films -referenssi ei olekaan yllätys, sillä onhan molemmissa yhtyeissä keskeisessä roolissa Johannes Leppänen. Tunkkaisen meluverhon takaa ja kaiutuksien keskeltä nousee pinnalle heleä kitaramelodia, joka tuntuu soivan raikkaammin kuin koskaan ennen. Viimeistään kertosäkeeseen ennättäessään kappaleen poljento auttamatta tempaa mukaansa. Timanttista tavaraa, ei voi muuta sanoa!

Elokuun 1. päivä kannattaa merkata kalenteriin, sillä silloin julkaistaan yhtyeen "1" debyytti-EP, joka julkaistaan muuten vinyylinä. Olettaisin luvassa olevan enemmän hävyttömän tiukkaa ja kaiutettua indierockia omankuuloisella Teksti-TV 666 -leimalla. Sitä minä ainakin kahden näin sytyttävän kappaleen jälkeen odotan.