Nosto: DF5K - Kioto

Olenko se vain minä, vai onko suomen kieli nostanut päätään horroksesta uuden musiikin saralla? Pinnalle nousee jatkuvasti kotimaisia yhtyeitä, joiden musiikkia aiemmin oli tottunut kuulemaan lähinnä englanniksi esitettyinä. Vuodenvaihdeessa julkaistun Europa-kappaleen myötä musiikkipiirien tietoisuuteen noussut DF5K, jonka runollisuus ja huokuvat postrock-melodiat ovat jotain pysäyttävän kaunista kuunneltavaa. Suomenkielisyys on yhtyeen ehdottomia valttikortteja ja osoitus muille, miksi tietyissä tilanteissa äidinkielensä suosiminen on paljon enemmän kuin vain järkevää. Äidinkielisyys tuo sekä tulkintaan että sen vastaanottoon luonnollisuutta ja intiimiyttä. Väittäisin, että Sigur Rósin musiikiltakin putoaisi täysin pohja, jos se esitettäisiinkin englanniksi. Huolimatta siitä, etten edes ymmärrä, mistä Sigur Rós laulaa – toisin kuin DF5K:n lyriikat. Eläköön äidinkieli!

DF5K on runollista ja kuvankaunista musiikkia, joka yhdistää heleät kitaramelodiat soljuviin lyriikoihin. Sulkiessaan silmät voi nähdä, miten musiikki maalaa maisemaa heinäpelloista, jotka kimaltelevat aamukasteessa ensimmäisten auringosäteiden heijastaessa valoa kastepisaroista. Pieni tuulenvire huojuttaa heinänkorsia ja saa pellon kimaltelemaan aalloittain. Levollisena jäät ihastelemaan luonnon omaa taideteosta, kuten jäät ihastelemaan Kioto-kappaletta.

Levyarvostelu: Ghost Stories viettelee kaikkia – ei hurmaa ketään

Coldplay herätti toiveikkaita odotuksia kahdella ensimmäisellä singlejulkaisullaan, mutta löi kolmannella singellä lujaa vastapalloon. A Sky Full of Stars -kappaleen myötä pahimmat pelot alkoivat käydä toteen ja näytti siltä, että Coldplay on astumassa itse kaivamaansa sudenkuoppaan. Yhtyeen on opittava kantapään kautta, että "jokaiselle jotakin on ei mitään kellekään", kuten Ruger Hauer on lausunut.

Pahinta Ghost Storiesin tavassa flirttailla jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan, on sen hävyttömän ilmeinen tapa tehdä se. Levyn tunnelmallisuus houkuttelee yhtyeen ensimmäisten levyjen nimeen vannovia kuuntelijoita, varovainen kokeellisuus flirttailee trendejä seuraavien kuuntelijoiden kanssa ja viimeisenä A Sky Full of Stars yhdessä Aviciin kanssa pyrkii pyydystämään samaan haaviin jokaisen mahdollisen radiokuuntelijan ns. "varmalla hitillä". Ghost Storiesin vaikuttaa lämpimältä ja intiimiltä levyltä, mutta lopulta kaikki osoittautuu harhaksi ja todellisuudessa levy on kylmä sekä etäinen. Levyn jälkeen itsensä tuntee lähinnä petetyksi ja hyväksikäytetyksi. Kerran kaiken koettuaan on pienoinen kynnys aloittaa kaikki alusta ja kuunnella levy uudelleen – sitä seuraavista kuunteluista puhumattakaan.

Levyn parhaita hetkiä ovat Colplaylle luontevat kappaleet, kuten Another's Arms ja Ink, jotka edustavat yhtyeen parhaita puolia, eli melodiavoittoista tunnelmointia. Ink piristää tarttuvalla melodiallaan, jonka koukut tarttuvat tiukasti kiinni. Another's Arms taas ihastuttaa intiimillä soundillaan ja tunnelmallaan. Ja onhan levyllä totta kai vielä singlenä julkaistu Magic, joka on kaikilla mahdollisilla mittareilla katsottuna älyttömän hyvä kappale. Muutama onnistuminen ei kuitenkaan riitä peittämään alleen kolkkoa ja ankeaa kokonaiskuvaa.

Levynä Ghost Stories on kuin näivettynyt parisuhde, jonka osapuolet lausuvat toisilleen tyhjiä lupauksia paremmasta ja lopulta aina uudestaan pettyvät toisiinsa kiroten, miksi odottikaan mitään muuta. Silti se ajoittain muistuttaa siitä, mihin toisessa alunperin rakastuikaan. Toivon liekki syttyy uudelleen ja jää kytemään odottaen, jos se vielä joskus roihtaisi takaisin liekkeihin.

Kun saapuu syys

On taas niitä päiviä, kun havahdun aika ajoin siihen, että olen viimeiset hetket ainoastaan tuijottanut edessäni olevaa seinää. Hetken kuluttua havahdun toistamiseen. Hetken päästä taas. Mistään ei oikein tule mitään, ja oikein mihinkään ei jaksa edes ryhtyä. Toisaalta harmittaa ja turhauttaa oma saamattomuus. Voilà, noidankehä on valmis – sitten tuijotan taas seinää. Helleilmamassa jätti jälkeensä aukon, jonka synkät pilvet ja sadetta tihuttavat pilvet saapuivat täyttämään. Niistäkö tämä henkinen syksyni johtuu?

Rakastan kuitenkin melankoliaa ja osittain juuri siksi rakastan myös syksyä. Pidän syksyn väriloistosta, mutta hienointa syksyssä on sen ankea ja jopa masentavan kaunis maisema. Lehdettömät puut, heikko sumu ja varovainen sateenropina vangitsevat sanoinkuvaamattomalla kauneudellaan, kun kävelen pitkin metsätietä. Oli sitten kysymys musiikista tai mistä tahansa muusta taiteenlajista, ankeus on kaunista. Olkoon se sitten doom metalin raskas poljento, masennuksen suossa rypevät lyriikat tai kappaleessa vallitseva tunnelma, joka on kuin niskaan tulviva syyssade ja painaa leuan syvemmälle rintakehään.

Mielentilastani johtuen ajauduin pitkästä aikaa levyn pariin, jonka koen kuvaavan melankolista mielenmaisemaani paremmin kuin mikään muu levy. Lukuisia kertoja olen palannut kyseisen levyn pariin, niin huonoissa kuin hyvissä merkeissä, jakamaan tuntemuksiani, lohduttautumaan ja kokemaan yhteisymmärrystä. Jos olisin albumi, olisin varmasti The Radio Dept. -yhtyeen Climing to a scheme.

Albumilla on samanlainen vaikutus kuin hyvällä ystävällä tai omalla rakkaalla, jonka kanssa voi kokea sanatonta yhteisymmärrystä. Se tekee huonoista hetkistä vähän parempia ja raottaa hivenen pilvireunusta, jotta aurinko pääsee loistamaan edes pientä valoa. Toisaalta hyvänä hetkenä se muistuttaa myös huonoista hetkistä ja opettaa arvostamaan sen hetkistä tilannetta. Ilman ajoittaista melankoliaa pienet valonpilkahdukset tuntuisivat vähäpätöisemmiltä.

Clinging to a scheme on levy, joka kävellessäni ropisee sateena hartioilleni. Se puhdistaa ilman kuin syksyinen sade ja jättää jälkeensä raikkaan tuoksun ja uudelleen eloon herääneen luonnon. Se jättää jälkeensä seesteisen olotilan ja mystisen onnellisuuden tunteen. Levy muistuttaa, että aurinko paistaa jälleen – sittenkin.